minääää

Okei. Ehkä tyhmin idea ikinä hakata kynsilakkapullo rikki vasaralla. Oikeesti. Älkää kokeilko.

Ei muuten ollu edes terapeuttista ja arvatkaa onks ne sirpaleet karvamatossa. Että moi vaan. Imuroin seuraavat viis tuntii... Jaa että mistä saan näin nerokkaan idean? No kun mun piti lakata mun korpparikrakan hopeiset raidat pronssisiksi, mut se lakka loppu just yks raita ennen ku olin valmis ja ajattelin et ne rippeet riittäis siihen loppuun. Eikä muuten riittäny, kiitos tästäki.


Oon käsittämättömän looginen ollakseni korpinkynsi, tulkaa ihmees kaikki nauraa mulle.

Myrkkybiisejä aivoille

Löysin julkaisemattoman postauksen joka on päivätty 15.10.2012. Hups, hih, olin sillon Ranskassa ja taisin unohtaa julkaista ku tuli kiire mennä jonneki. En viitti poistaakaan tota ni julkaistaan nyt sitte.

En ees muista mitä nää biisit on (nimet ei näy ennenku ne julkasee, mut jotain ällöimeliä nuo oli...), paitsi ton vikan, joka on edelleenki yhtä riipivä ku sillon ku kuulin sen ekan kerran. Muistaakseni kaveri lähetti sen tekstarilla ja mul ei ollu konetta auki ku olin just menos nukkuu, mut kuuntelin sen ihan ekaksi ku heräsin ja sit olin niin vesiputous. :')

Menneitä, Snoop ja surkea postailutahti

Yhyy oon ollu tosi huono jutustelee... Koitan kaivella jotain juttuja selitettäväksi, vaikka mulle ei ole tapahtunu juuri mitään. Mutta kun sosiaalisuus tuntui kovin vaikealta, halusin poistaa nettielämäni ja etenkin Facebookin. :D Ei pystynyt, olisin liian ulkona kaikesta. Ihmiset unohtaa mut jo nyt; entä sitten jos ne ei edes vois ottaa yhteyttä? Jännästi puhelinnumeroja ei enää tartte samalla tapaa ku ennen. Täst tuliki mieleen et jotenkin on kovin hämmentävää kun elämästä löytyy ihminen, joka tuntuu kuuluneen siihen aina. Vaikka se on ajautunut pois ja yhteisestä ajasta tuntuu kuluneen tuhat vuotta, silti on epämääräinen fiilis et jos vaan jatkan eteenpäin, kyl meiän polut vielä risteää uudelleen. Niin ne aina.

 Olavi Uusivirta - Tuhat vuotta sitten

 ~ Oliko heinäkuussa lunta / ja vartiovuori hiljaa? / Katseltiinko toisiamme kesä läpi sormien? / Tuhat vuotta sitten / istuttiinko laiturilla kolmeen? / Mentiinkö lujaa eteenpäin vai lujaa paikoillaan? ~ 

Viime vuos oli paras, hauskin, opettavaisin, mielenkiintoisin, surullisin, omituisin, kokemusrikkain ja jännittävin vuosi koko mun elämäni aikana! Ne jotka ootte ollu osa sitä, tietää sen, enkä voi ku toivoa et saisin halata teitä kaikkia lämpimästi ja kiittää. Osa ei vois välittää siitä vähääkään, osa kahta enemmänkin. :) Oon parempi ihminen kuin vuosi sitten. Oon fiksumpi ja ymmärrän enemmän. Löysin itteni lukemattomista uusista tilanteista. Tutustuin niin moneen tajuttoman hienoon ihmiseen et sekosin laskuissa jo maaliskuun tienoilla! Kiitos teille kaikille, ootte upeita ja ihailen teitä valtavasti. Kiitos myös vanhoille tutuille, oon ollu enimmän aikaa hävyttömän huono pitää yhteyttä mut silti ihailtavan moni on jaksanu olla kuuntelevana korvana ja sopeutunu mun maagisen mahdottomiin aikatauluihin. Se onkin ainoa mikä mua kaduttaa, etten ole pystyny jakaa aikaani enempää teiän kanssa. Ehkä saan korjattua sen tänä vuonna, ainakin aion yrittää.
Lopultaki mul on vaan yks sana sanottavana:
KIITOS.


En puhunu hoitokoirulistakaan..... Meil oli mielenkiintonen eka päivä Snoopin kanssa! Tarkotus oli kertoa sen koiruuksista enemmänkin, mut kuukausi meni niin nopeesti enkä ollu kotona juuri yhtään! Se lähti tossa puoltoista viikkoa sitten ja on vähän ikävä.
Tää kyseinen tarina liittyy mun ihan ekaan HP-ficciin. :D Kirjotin sen sen pohjalta ku vitoskirjassa FK varjostaa Harrya ja käy ilmi et sitä on aina pidetty silmällä tarkemmin kun se arvaakaan ja lähin kehittelee sitä siitä, koska mul oli pienenä sellanen tunne et mua seurataan.

Lähettiin pururadalle vaikka siel oliki tosi liukasta ja kierrettiin koirapuistoon. Oli tosi pelottavaa. Mystistä sumua tiivistyi kaikkialle. Pilvet oli hajaantunu, kuu paistoi ja valaisi jään kirkkaasti. Ei viihdytty siel kauheen kauaa ja lähettiin pois. Mä ehdin jo miettii et tää oli niiiiiiiin huono idea, ties mitä monstereita pimeässä vaanii. Ja sit, ihan yhtäkkiä koko koirapuistoon rävähti kirkkaat valot. Oisin varmaan saanu sydärin jos oltais oltu yhtään lähempänä, en edes tienny et se on valaistu. Jatkettiin matkaa, mietin vaan et ei saakeli jos nää valot alkaa nyt värisee ja joku demoni hyökkää mun kimppuun... Ja sit. Koko. Pururadan. Valot. Sammui. Mä oli tyylii pilkkopimeessä kiiltävän jäisellä tiellä, pienellä nyppylällä niin et molempiin suuntiin alas vie jäämäki - toinen autotielle ja toinen pururadan loppuun. Päätin etten edes yritä kiertää vaan palasin varovasti takaisin. Olo oli kyllä niin helpottunu ku pääs tielle ja asiaa auttoi huomattavasti se ku vieressä kulki iso koira.

Mul ei (tietenkää...) ollu heijastinta, mut onneks oli myöhä ja sillä tiellä ei muutenkaa törmää usein autoihin. Mun tuurilla sieltä kummiski tuli yks auto vastaan ja pysähdyin melkein ojaan tien toiselle laidalle odottelee et se menee ohi. Säikähdin ihan sairaasti ku se auto pysähty joku kymmenen metrii ennen meitä. Mielessä ehti välähtää ties mitä tappajazombi-kidnappaus-juttuja, kun se sit onneks jatko varovasti matkaa. Mut oli kriipiä. :'D Mul oli silti edelleen sellanen fiilis et joku seuras ja ajattelin vaan et kuhan en kato taakseni tai silmäkulmastani tai juokse tai muutenkaan näytä et epäilisin jonki olevan vinossa, mulle ei voi käydä mitään. Onks kukaan muu huomannu et kaikki aina tapetaan siinä kohtaa kun ne huomaa et jossain on joku?

Sit ku Snoop jäi nuuskuttaa jotain mä vilkasin ihan äkkiä meiän taakse - ja olin saada sydärin, ku jotain meni tien yli. Koira? Ei. Kissa? (tässä kohtaa tien yli meni toinen samanlainen..) Totesin et se näkyy liian selvästi, noin kaukaa kissa ei ole tarpeeks iso eläin. Peura? (tässä kohtaa kolmas meni tien yli...) Aloin nauraa ihan sikana ku tajusin et ne oli muuten tismalleen sama peurakolmikko, josta olin rapotroinu Katjalle (ja se isälleen, voi peura raukkoja) kun ne oli kuljeskellu meiän takapihan ohi jonkin aikaa takaperin.

Miten tää sit liitty mun ficciin? No siinä kyseinen seurailija oli hirvi, päätelkää siitä. :'D

ynngh ikävä Indyä D:

Koitin totutella Snoopin kanssa porukoita koiranomistajan elämään ja ehkä onnistuin! Olisi hyvin ihanaa saada pentu taloon, vaikka en siellä enää asukaan (mitä ei kyllä arvaisi viimisestä kuukaudesta..).

btw. Lontoossa oli upeaaaaaaaaa <33 Välillä ihan t-paita keli ja hyi kun oli kamalaa palata Suomeen kun tääl oli satanu lunta ja pakkasta -20 ja yök. Tulis jo kevät! Vaikka oon talven lapsi ni kesä on mun rakkauteni. Positiivisena puolena nyt näkee aurinkoa!! hih. Ja meillä oli ihananana söps kaappilarppi kun piti selvitellä suhdekuvioita ja awwwwww ne on niin söpöjäää <3 Ok, ok. Oon käsittämättömän hölmö romantikko ollakseni tällanen ikisinkku mut jos noi tosta saa itteään niskasta kiinni ni ehkä mä pääsen kokeen ensi rakkauden huumaa hahmon kautta. x)

(ei ole mun piirtämä - sääli, voisin kyllä - eikä edes kuvaa larppia, mut se on niin söpö ja fluffy tui <3)

Välillä ton hahmon pelaaminen on liianki helppoa kun se on niin minä, mut edellinen uudenvuodenpeli meni 15-v jätkänä joka on kaikkea muuta kuin minä ja vaikka kyseessä oli minipeli, vaihtelu virkisti. Larppitoverit meinas kuolla nauruun kun ne näki mun muodonmuutoksen; en malta oottaa et saan kuvia käsiini!
Eli mitäs tästä voi päätellä... Kesät coneissa, talvet larpeissa ja reissailua ympäri vuoden. <3 Toimii.

Lapsi on terve kun se leikkii. Ihmisestä tulee vanha kun se lopettaa leikkimisen.

Löysin muuten joulun alla tällaisen söpöyden (onpas tässä postauksessa paljon ikävä-ikävää :o) :

En tarvitse enkeliä joulukuuseeni tänä vuonna. Minulla on jo yksi
taivaassa katsellen alas maahan. Laita tämä tilapäivitykseesi jos
sinulla on joku taivaassa jota kaipaat tänäkin jouluna luoksesi. 


OH. NIIN. Materialismionni on kaunis asia ja muuta mut mä ansaitsen sen koska tittididii hihi omistan maailman the täydellisimmän korun jonka ostamista oon odotellu kaks_ja_puol_vuotta ja nyt se on MUN ja se on niin täydellinen ja oon niin ylpeä omistaja ja hui kamala en ehkä uskalla käyttää sitä mut kun Arwen Evenstarin koru vaan on jotain upeaa. o__O