Kaikilla ihmisillä on omat paheensa. Tupakka, alkoholi, viina, miehet, naiset, seksi, nettiriippuvaisuus, peliriippuvaisuus, suklaa... Mitä kenelläkin. Mä myönnän et oon kauhee facebook-, sokeri- ja suklaa-addikti, mut pystyn olee ilmanki, jos haluan. Erinäisistä syistä johtuen en yleensä halua, mut se on oma juttunsa. Ei. Mun paheeni ei ole mikään näistä. Tai onhan nekin paheita, mut se suurin. Mun isoin pahe on se, et kun mä saan idean, mä haluan toteuttaa sen. Ihan sama onko se iso juttu vai pieni juttu, mut kun mä saan sen päähäni, se ei koskaan lähde sieltä. Ikinä. Ja mä haluun toteuttaa sen lopun ikääni. Mieluiten heti, mut mun tiedetään odottaneen kymmenenki vuotta. :D Kärsivällisyys on maailman hyve, mut mulle ehkä kirous. Mä en saa mielenrauhaa ennenku oon toteuttanu ideani. Ja eilen mä sain taas idean. ISON idean.
Terhin piti tulla meille yöksi mut se ei ehtinykää. Mul oli pitkästä aikaa pitkä työpäivä takana ja olin taas voittanu Viikon Sählä -palkinnon. Olin lähdössä kotiin ku vastaan tuli pukkareille suunnistava työkaveri, jolta kuulin varmaan kymmenennen kommentin siitä, et mul on koko elämä mukana: makuualusta, makuupussi ja tyynyn&käsilaukun sisällön sisältävä urheilukassi. Silti se jakso edelleen huvittaa mua ja mietin et ehkä elämä tosiaan mahtuu matkalaukkuun.
Ajatus seuras toista... Kolmatta... Nojailin Lintsin pääportin edessä kallioon ja kirjotin fb-viestiä -
ja keksin. Omg, wtf, oonks tosissani, eikää, joopaa, voi hitto, mä kuvittelin sen jo, en voi jättää tilaisuutta käyttämättä, kokeilematta, toteuttamatta... Holy crap.
So here I am.
Rakastan. Oon mielipuoli, täysin sekaisin, hetken mielijohteen armoilla ja tiedän et tän takia oon joko kusessa tai astetta lähempänä elämää. Kuinka voi elää täysillä jos jänistää? Miks spontanius on tuomittavaa tai vähintäänki paheksuttavaa? Onkohan tää edes laillista puuhaa? Millainen ihminen edes saa tällaisen päähänpiston?
Taisin vetää vesiperän, mitä tulee asialliseen, aikuismaiseen käyttäytymiseen. Oi voi. Tarviin joko jonku, joka pitää mut aisoissa ja hillitsee tätä tarvetta päättömien ideoiden toteuttamiseen, tai sit jonku, joka lähtee innolla mukaan ja uskaltaa suunnata kohti suurta tuntematonta.
Yötaivas on hyvin kaunis. Makaan täristen makuupussissa ja hymyilen. On vähän vilpoinen, en voi kirjoittaa jos vetoketju on kokonaan kiinni. Mitä jos tänne tulee rosvo? mietin. Höpöhöpö, todennäköisyys sille on olematon. Tuuli kahisuttaa puiden kuivia lehtiä, leyhyttää hiuksia poskea vasten ja ujeltaa Lintsin laitteiden lomassa. Kuuluu paljon ääniä. Autoja kaukana ja lähellä, satunnaisia junia ja raitiovaunuja, auton ovien kevyitä pamahduksia, porttien kalahteluja ja jokin aika sitten humalaista puhetta. Katon avaruuteen ja ihmettelen miks en tunne sitä pienuuden tunnetta, josta kaikki aina puhuu. Kaikki tuntuu olevan samanaikaisesti hyvin lähellä ja hyvin kaukana. (Pakollinen fandomajatus. Tällaisena hetkenä voin kuvitella Tardisin tuonne jonnekin, lukuisten maailmojen välille. Ja ehkä, hyvin varovaisena tosin, ehkä se voisi laskeutua jonnekin lähelle juuri tällaisena hetkenä.) Syksy. Mun kesä ei ole vielä ohi. Mun kesä on koko se aika, kun vielä oon töissä Lintsillä. Ei enää kauan, mutta vielä. Henkisesti oon yhä elokuussa, talvi on hyvin kaukana ja nukun ulkona. Aion todella nukkua. Nauttia hetkestä ja uhrata hetken kokemukselle, jota kukaan ei jaa mun kanssani.
Maa on kova. Se ei helli selkää, mutta on turvallinen. Vakaa ja pitävä. Vetovoima pitää mut kiinni siinä, vaikka kieputaan tuhansien kilometrien tuntinopeudella avaruuden halki ja mun mieli leijuu toisessa galaksissa, johon oon kiinnittäny silmäni ja joka näkyy valosaasteenkin läpi. Taisin nähdä tähdenlennonkin.
Miks ihmiset ei tee tätä useamminkin? Onko kaikilla tosiaan niin kiire ettei ehdi edes ajatella vaihtoehtoa sille valmiille elämälle, joka työnnetään nenän eteen, puolivalmiiksi pureskeltuna? Ehkä synnyin väärään maahan ja väärään aikaan, mut 2010-luvun Suomen pääkaupungissa on yksi rajoja rikkova ihminen, joka viis veisaa normeista, uskoo yhä taikuuteen ja jonka haaveet tullaan murskaamaan sinä kirottuna päivänä, kun reaalimaailma iskee vastaan, pakottaa yhteiskunnan muottiin ja tämäkin päivä (ilta? yö? hetki?) tuntuu pelkältä unelta.
Hengitän sisääni maailman värejä, uneksin. Jos se jonain päivänä on pelkkä uni, haalistunut muisto, todellisuuden väärentymä, tehdään siitä ikimuistoinen.
Niin kaunis on hiljaisuus, ja kauniimpaa on kaipaus, muistoissa hetken olla saan, silmänisku on ikuisuus.
En ees muista meneekö noi sanat noin, mut sillä ei ole väliä. Oikeen millään ei ole väliä, tähän hetkeen ei tarvita sellaisia asioita. Kylmyys puree sormiin, tekee kaikesta hieman todellisempaa. Siihenkin turtuu ja jälkikäteen en edes muista sitä. Koska tämä
tapahtuu. Minulle.
En edes tarttis kännykkää, mut sanat mun sisällä valuu yli äyräiden ja vaatii tulla kuulluiksi. Tuntuu kohtalolta et päätän valita ne hullut, sekopäiset ideat. Oon aina ollu vähän luonnonlapsi, yhtä kaiken kanssa niinku Avatar-leffassa. Rakastan sitä ideaa, sitä maailmaa ja kauneutta. Mut mä oon mä. Pieni turkulaistyttö Espoon metsistä, koko maailman äärellä.
Hei kohtalo, oon iso tyttö jo, ja mä päätän sen kenen oon tai en.
On myöhä. Tai varhainen. Mulle myöhä. Kello näyttää 1.11, en edes huomannu. Voisin toivottaa hyvää yötä ja kauniita unia. Pieni kissankello käypi nukkumaan. :) Lentäkää halki ajan ja avaruuden, läpi lukemattomien maailmojen, mereen ja tähtiin, unten syvyyksiin. Pitäkää kiinni siitä mitä rakastatte, älkää päästäkö irti haaveistanne, tehkää pieniä ja ajatelkaa suuria, olkaa toistenne turvana. Tänään mä olen osa sitä kaikkea, yhtä mielten ja luonnon kanssa. ~
