Tänään...

Oon syönyt liikaa, mut enimmäkseen ihan "hyviä" asioita.
Oon nukkunu liian vähän, mut osasin rauhoittua vaikka valvoin kauan.
Oon ollu pitkällä kävelyllä - vieläpä aurinkoisena päivänä auringon ollessa näkösällä.
Oon käyny kaupassa ja koristelin piparkakkuja.
En riidelly äidin kanssa, vaikka meinas tulla kärhämää.
Järjestin extempore pakoreitin huomiseksi, vaikka lähtö on liian varhain aamulla ja sitä seuraavakin yö tulee jäämään pelottavan lyhyeksi.
Olin liian laiska lähteäkseni tuhlaamaan rahoja shoppailuun... ja shoppailen siis vasta huomenna.
Väsyttää liikaa mut on niin ähky olo syömingeistä et pakko lähtee vielä kävelylle sulattelee.
Oon värjänny juurikasvun.
Oon suunnitellu mitä haluan tehdä hiuksilleni ja tekisi mieli heittää kännykkä ikkunan läpi kun selvisi miten paljon kampaaja veloittaisi.
Päätin luottaa ja rakastaa ja keskittyä vain omaan hengitykseen vaikka keuhkoja kuristaa.
Oon huomannu kuinka paljon on sellaisia pieniä asioita mistä pitää.
En aloittanu yhtä projektia joka tuntuu ihan liian isolta, mut jota en voi enää kauaa vältellä.
Oon unohtanu jotain hyvin tärkeää jostain hyvin kaukaa.

...on varsin hyvä päivä.

Kesä, joka ei tuntunut kesältä

Ja niinhän se on, että kesä meni vaikka mikä olisi. Enkä tehnyt mitään. En yhtään mitään. En ainakaan paljoa. En ainakaan niin, että muistaisin sen. Olin teatterilla, harjoittelimme ulkoilmalavalla ja pakkasin omaisuuttani kotosalla. Saatoin istua haikeita hetkiä kalliolla, keinua pihalla ja kävellä vakioreittini vielä kerran. En mennyt metsään tuntikausiksi valokuvaamaan ja kävelemään. En mennyt sinne ollenkaan, vaikka halusin.

Sitten oli jotain. Siivosin vanhemmilla, aiheutin koko kesän kattavan kaaoksen kun kukaan ei jatkanut siitä mihin oma osuuteni jäi. En ikinä päässyt varastoon saakka, en ikinä onnistunut keinottelemaan niitä ulos pihamaalle. Ehkä vielä ei ole liian myöhäistä. Pääsin sentään viikoksi Skotlantiin patikoimaan. Ja tein yksinäisen pikku roadtripin. Yritin myös päästä äidin kanssa Pietariin, mutta siitä ei tullut mitään. Skotlannista muistan nummien soiset niityt, jotka jatkuivat mäeltä toiselle taivaanrantaan asti, upottavan mutaiset polut tennarien alla ja sumun, joka laskeutui tihkusateen saattelemana. Muistan Edinburghin linnan, The Elephant Housen ja kuinka tuhottomasti kumosin sisääni kahvikupillisia. Muistan ottaneeni valokuvia.

Sen jälkeen olen vain ollut teatterilla. Harjoituksissa, näytöksissä, auttamassa kahvituksen ja lipunmyynnin parissa. Se linja kestää kuukauden loppuun asti ja ehkä siihen väliin mahtuu vielä jotain.

En päässyt ainoaankaan larppiin. En päässyt ainoaankaan partiotapahtumaan. En päässyt ainoaankaan coniin. En jaksanut mennä yhdillekään festareille. Piti mennä serkkujen kanssa suvun mökille, mutta taisin olla juhannuksenkin yksin. Piti käydä Yyterissä, mutta en kai missään vaiheessa edes heittänyt talviturkkia. Piti lukea paljon ja kirjoittaa paljon, mutta en tehnyt oikein kumpaakaan. Piti mennä telttailemaan, mutta saatan tehdä sen vasta kun on väistettävä varhaista herätystä. Piti nähdä ihmisiä, mutta huomasin kuinka vähän osaan mitään sanoa.

Saattaa olla, että jossain välissä olen jatkanut Netflix-maratoonejani. Bonesin jälkeen vuosi sitten kesken jäänyt Gilmore girls, Buffy vampyyrintappajan jälkeen sisarsarja Angel. Saatoin ruskettua vähän, mutta enimmän aikaa kuljin pitkähihaisessa enkä kaivannut lämpöä. En avannut tietokonetta kai kertaakaan ja jätin blogilistan lukematta. En toteuttanut mitään cosplay- tai angst-glitterpinkkiä photoshoot-haavettani.


...ja niin. Kesä meni. Tuosta vain, humps. Vielä on kesää jäljellä, vielä tulee kauniita päiviä, mutta mä haistelen syksyn tuoksua tuulessa ja hymyilen alas leijaileville ruskeille lehdille.

On olemassa tavallisia päiviä

...ja sitten on sellaisia päiviä kun tämä.


Aivot ei muista nukkua, kellonaika ei sano mitään ja vasta puoli viideltä katson ulos, häkeltyneenä päivänvalosta, joka on huomaamattani ilmaantunut selkäni taakse. Jotenkin se yön ajattomuus jatkaa valumistaan ja havahdun vasta puoli kuudelta väsyneen kehon tärinään. Kääriydyn torkkupeittoon ja painan pääni ihanan pehmoista tyynyä vasten, mutta väsyneestä ruumiista ja väsyneestä mielestä huolimatta aivoni eivät vieläkään osaa nukkua. Suljettujen silmäluomien edessä näen oman hahmoni säntäilemässä sinne tänne. Haluan juoksemaan, heti.

Turha luulohan se on, mutta ehkä jätän unet ensi yöhön ja nousen ylös. Tee polttaa suutani vaikka naksautan vedenkeittimen pois päältä ennen aikojaan ja lähden kävelylle. Ihan pienelle vain, rataa myöten Suvelasta Kauniaisiin ja toista puolta takaisin. Arvioin matkaksi kahdeksan kilometriä, eikä lyhyempi riitä - sitä on kokeiltu. Kello on kuusi aamulla, otan vain avaimet ja kännykän kun eihän sitä muuta tarvitse. Pääsen Kauniaisiin ja olen jo kääntymässä takaisin, kun päätän yrittää uhkarohkeaa temppua: jatkaa vielä seuraavalle asemalle Keraan. Uhkarohkea se on siksi, että en ole vielä koskaan ollut Kerassa eksymättä, enkä ole vielä koskaan löytänyt tietä Kauniaisista Keraan. Näin kuitenkin viime vuonna kartan, jonka ehkä muistan ulkoa. Matkalla tajuan mitä on tapahtumassa. Kerasta osaan Kiloon. Kilosta osaan Leppävaaraan. Leppävaarasta jatkan Huopalahteen ja Huopalahdesta Helsingin keskustaan. Sitten kävelen takaisin.

Tän takia en aja autoa. Mun arviointikyky pettää. Mä en edes huomaa etten mä ole nukkunu yhtään. Mä joudun muistuttamaan siitä itseäni. Samoin siitä, ettei mulla ole mukana matkakorttia. Tuskin se mitään merkitsisi, hullut päähänpistot on tehty toteutettaviksi ja tää ei ole edes typerin niistä. Siispä kävelen. Melkein Espoon keskuksesta Helsinkiin asti. Ja takaisin. Varhainen lauantaiaamu ei vaikuta kovin varhaiselta, paitsi että on hiljaista. Aurinko kohoaa pilvenrepaleiden väliin. Pohdin näytelmän reploja, laulan biisejä ääneen. Ilmassa on sateen tuntua ja mietin huvittuneena kuinka olisin läpimärkä kotiin tullessa. Käppäilen rauhassa, kiireettömästi. En jaksa pitää kiirettä, onhan tässä koko päivä aikaa eikä mitään muutakaan tekemistä. Valitsen jostain syystä väärän tien Kilosta Leppävaaraan ja melkein eksyn. Mitä sitä parista ylimääräisestä kilometristä, mutta vähän kaihertaa ettei ole matka- tai askelmittaria. Ihan vain huvin vuoksi.

Helsingin puolelle tullessa aurinko pilkistää jälleen. Hetkeä myöhemmin ensimmäiset sadepisarat tipahtavat poskelle. Hyräilen mielessäni lastenlaulua. Aurinko paistaa ja vettä sataa, taitaa tulla kesä. Pitäjänmäen asemalla huomaan kyltin isoäidin entiselle asuinalueelle ja houkuttaisi poiketa reitiltä. Kilometri. Seisahdun, vaihdan painoa jalalta toiselle. Pohjois-Haagan asemalta olisi aivan yhtä hyvä kävely Huopalahteen. Lopulta luovun ideasta. Se olisi huijausta, siellä kulkee eri junarata. Ensi kerralla sitten. (Niin siis olinko mä nyt toteuttamassa tätä uudelleen? Mikäs siinä.) Valimon kohdalla muistan, että jossain kohtaa alkoi reisiä kivistää. Alaselkäkin alkaa protestoida. Sitä se teettää kun ei ikinä liiku, mut mul on hyvä kävelykunto, joten paluumatka ei herätä pienintäkään epäilystä. (Mieleen ei juolahda mahdolliset nukkumiseen liittyvät syyt. Niinpä niin.)

Huopalahden tienoilla toinen kenkä alkaa ilmoitella mahdollisesta irtisanoutumisesta. Kävihän se silloin alkumatkasta mielessä, nää iänikuiset kengänrähjät kun on palvellu vuosikausia ja niillä on tepasteltu yhdellä jos toisellakin vuoristovaelluksella, vaikka pohjat hioutui sileiksi jo aikaa sitten ja on tätä nykyä puhki kuluneet. Päätin joka tapauksessa, että ne saisivat kestää vielä paluumatkan. Tietysti vähän piti jossitella, joten uhmakkaana ja itsepäisenä naisena olin valmis kävelemään kotiin vaikka sukkasillani, jos nuo mokomat petturit lentäisivät matkan varrella roskakoriin. Tai oikeastaan, tarkemmin ajateltuani, paljain jaloin, koska sääli kuluttaa puhki uusia sukkia.

Olin kokonaan unohtanu Maailma kylässä -festarit. Mä en ollu ikinä ennen käyny siellä, mut nyt päätin mennä, kun kuljin Kaisaniemen puiston ohi ja tajusin et sinnehän on vapaa pääsy! Oli varmaan ihan hyvä et rahat jäi kotiin, koska en kuitenkaan olis voinu kantaa mitään. Ihanaa päästä lepuuttaa selkää ja jalkoja.  Varsinki jalkapohjat tuntui ihan hyytelöltä. Seuraavaksi suunta Kamppiin (jei, ilmainen wc!) ja jään yläkerrosten nojatuoliin pitkäksi aikaa. Jalat toipuu nopeasti, mutta selkä päättää vihoitella. Lopulta kännykän akku ilmoittaa valomerkistä ja suuntaan tuskaisalle paluumatkalle.

Väsyneet jalat sietää hyvin. Selkä sen sijaan ilmaisee vihlovasti eriävän mielipiteensä ja joudun vähän väliä menemään pientareiden ja puistojen nurmikoille makoilemaan. Onneksi keksin sitoa kaulahuivin ympärilleni "korsetiksi" tukemaan ristiselkää - ilman sitä mä en olis lopulta kyenny kävelee kuin parikymmentä metriä kerrallaan. Junia menee ohi vähän väliä, mut tuskin huomaan niitä. Kertaakaan ei tee edes mieli nousta johonkin ja jättää leikki kesken. Taivallan asemalta asemalle, yritän muistaa tuloreitin takaperin ja käännyn pari kertaa väärin. Eteenpän, sanoi mummo hangessa, enkä palaa takaisin. Oikaisen työmaan halki jo toiseen kertaan, ketään ei näy. Kännykästä loppuu akku, vaikka hälläväliähän sillä on. Lauleskelen taas teatteriproggiksen kappaleita ja viis veisaan vastaantulijoista, korkeintaan hiukan alennan ääntä. Käyn makaamaan selälleni bussipysäkin penkille, jalkoja ilmassa roikottaen. Hölkkään välillä, tärähdykset rentouttaa selkää. Janottaa, muistan jotain merkittävää. Ai olisiko eilisen jälkeen pitänyt syödä ja juoda...

No, ei enää pitkälti kotiin kun paluumatka yli puolivälin. Lahjon itseni jaksamaan kotiin asti siellä odottavilla särkylääkkeillä, teellä, Netflixillä ja siiderillä. Pohdin kuinkahan rampa olen sunnuntaina. Onneksi eilen tuli käytyä kaupassa niin ei sitäkään tarvitse murehtia, vaikka eihän sinne kauppaan montaa askelta ole. Juuri ennen Koivuhovin asemaa on taas pakko pysähtyä. Katselen väsynein silmin ilmankosteuden tuottamia haituvia, asetun nurmikolle makaamaan ja seuraan suoraan yläpuolellani lentäviä pääskysiä. Pääskysestä ei päivääkään, ja nyt vasta näin. Olen nukahtaa siihen. Saan kuitenkin kiskottua itseni pystyyn. Selkä protestoi, viimeiset kaksi ja puoli kilometriä tuntuu mahdottomilta. Pakkohan mun on pystyä tähän.

Joka leikin aloittaa se leikin kestäköön, ja niin edelleen, mut kyllä nyt mukavasti sängyllä istuskellessa on sellainen olo et mitähän hittoa mä oikein tein...  Siltikin, olenko edes ylpeä itsestäni! Laskeskelin tuossa matka-arviota reittioppaan ja kartan avustuksella. Kyllä se niin taitaa olla et 50km tuli käveltyä.


Niin että, sitten on sellaisia päiviä kuin tämä.

Syvissä vesissä

Kevättä rinnassa. Ainakin jossain sydämen perukoilla.

Tää blogi on ollu pitkällä tauolla. Mun elämä onnistui jostain syystä tekemään valtaisan hypyn aivan äärilaidalle, enkä mä ole ollut viime kuukausina yhtään oma itseni. Tai oikeastaan olen, mut en se, jonka kanssa oon tottunu elämään ja toimimaan ja jonka muut ihmiset on oppinu tuntemaan. Mä en ole ehkä ikinä ollu näin rehellinen itselleni tai antanu näin paljon aikaa itseeni keskittymiselle - ja jos oon edelleen rehellinen, se osoittautui tosi huonoksi ideaksi. Siis _todella_ huonoksi. Ehkä mun olis pitäny tehdä se jo ajat sitten... Joka tapauksessa, oli jo aikakin. Mä en voinu enää vältellä sitä, niin huono ajoitus kuin tällä olikin. Yksi kerrallaan lopettelin koulun ja harrastukset ja vieraannuin tutuista kuvioista. Nyt on vaan tosi yksinäinen olo ja yritän etsiä jonkinlaista ulospääsytietä tästä kaaoksesta.

Jotain. Ihan vain jotain.

Luin tänää vanhaa au pair -blogiani ja nauroin. Niin moni asia oli niin eri tavalla ja niin moni asia ei ole muuttunut yhtään. Olin unohtanu miten hukassa se ihminen oli. Ei sillä ettenkö edelleen olis jokseenkin hukassa, mut ihan eri tavalla kuin silloin. Oon ikäänkuin asettunut tänne.

Rehellisyyden nimissä on todettava et en oo aina ihan tyytyväinen. En jotenki koe et tää olis sitä elämää mitä haluisin, mut oon liian laiska muuttaakseni mitään. Typerää, koska tiedän hyvin et teen sen vaan siksi koska a) nykyinen on niin helppoa, b) en halua aiheuttaa pahaa mieltä/vaikeaa tilannetta mun kämppikselle, c) mun kämppis on oikeasti maailman ihanin ja meiän yhteiselo on tosi sujuvaa, d) asun todella hyvällä paikalla todella halvalla vuokralla.

Mitä mä sitten haluisin?

Niin ihana kämppis kuin mulla onkin, mun tarttis päästä eri piireihin. Tarviin jonkin muutoksen tähän ja oon vähänniinku kasvanu ulos nykyisestä elämäntilanteesta. Tarviin enemmän tilaa.

Nyt.

Oon sanonu tän ennenkin, mutta tästä se lähtee. Koska olen mahdottoman ihana ja mahtava ja lahjakas, haluun jakaa sitä iloa muilleki.

Tässä ja nyt

Viimeaikoina on mennyt huonosti. Sanon huonosti, koska en halua määritellä edes kuinka vahvasti sitä tarkoitan. Se saa vähän surulliseksi, koska elämässä on niin paljon hienoja asioita. Ja aina voi upota taas hieman syvemmälle pohjamutiin, kunnes ei osaa enää hengittääkään. Siitäkin on jo kauan kun lakkasin panikoimasta, tyydyin tähän ja alistuin tilanteeseen. Rauhoittuminen. Vaikka yhä uppoan ja seuraan ympärilläni riehuvaa kurimusta, tiedän ettei se voi enää kestää kauan. Kuukausia kyllä, mutta ei enää vuosia. Suunta muuttuu. Aika lähenee loppuaan ja sitten joku kiskaisee minut irti tästä. Matka pohjalta pinnalle on pitkä, mutta kestää vähemmän kuin alas meno.

Kristiina Wheeler - Kaiken keskellä

"Haluaisin olla animaagi. Voisin muuttua käänteisankeuttajaksi ja pussata kaiken ikävän fiiliksen pois sinusta "
;__; Kuka ansaitsee kuulla jotain noin hyvää?

Revontulten tanssi

Tänä yönä taivas hehkuu. Kirkas vihreä valo leijuu taivaalla, liikkuu, elää, muuttaa muotoaan. Katselen sitä ihmeissäni ja hymyilen. Se tuntuu olevan niin lähellä. Melkein kuin voisin ojentaa käteni ja koskettaa noita taivaallisia hiukkasia, jotka näyttävät niin uskomattoman kauniilta kietoutuessaan yhteen.

Nuo kauniina loistavat nauhat ovat suoraan yläpuolellani. Välillä ne kasautuvat niin paljon ja loistavat niin kirkkaina, että tähdetkin peittyvät. Kevättalven kylmä pikkupakkanen pistelee ihoa. Jos olisi kesä, jos olisi edes jokseenkin lämmin, tekisin kuten silloin syksyllä ja viettäisin yöni ulkona. Katselisin taivasta kunnes silmät painuisivat kiinni ja heräisin aamuauringon säteisiin.

On niin kaunista. Revontulet leikkivät ympärilläni, kietovat minut valoonsa, kutsuvat mukaansa. Haluaisin katsella tuota ikuisuuden. Viimeyöt ovat muutenkin olleet kirkkaita, kauniita ja unettomia. Kävelen tuntikausia pimeässä, juttelen ystävilleni puhelimessa ja vaikka en sitä ääneen osaa sanoa, rakastan heitä kovasti. En löydä sanoja jotka tekisivät sille tunteelle oikeutta, aivan kuten en kykene ottamaan valokuvaa jossa taivaalla leiskuva näkymä saisi oikeutta. Valokuva on niin kovin yksipuolinen; se tarjoaa ainoastaan yhden aistikokemuksen, vaikka tämä hetki on paljon enemmän. Ja silti se ei kykene näyttämään samaa kuin ihmissilmät.

Tänäkin yönä sain ihanan olennon langan päähän. Melkein kuin hän olisi hetken verran ollut kanssani siinä pellon reunalla seisoskelemassa. Olen kuulemma tosi söpö puhelimessa ja ääneni kuulostaa chibiltä. x3 Awww! <3 Kovin on suloisesti sanottu.

Revontulet hiipuvat vähitellen ja matkaavat kauas katseeni ulottumattomiin. Tähtipöly jättää jälkeensä vain hiljaisen kuiskauksen: "Vau." Tänä yönä maailma on jälleen minun, minä sen, olemme yhtä. Kuinka huumaava onkaan se hetki, kun maailmankaikkeus vetää pyöritykseensä. Tuntuu kuin olisit yksin maailmassa ja sitten et kuitenkaan. Aivan kuin irtautuisit ruumiistasi niin, että sielusi koskettaa kaikkia niitä muita sieluja, jotka ymmärtävät lähteä mukaan tähän tanssiin. Yhden pienen ohikiitävän hetken ajan.

Ensimmäiset viisikymmentä askelta ovat vaikeimmat

En tiedä mistä otsikko tuli, mutta kyllä, sillä on syvempi merkitys. Tiedäthän sen, kun olet matkalla jonnekin ja odotuksesta seuraava jännitys kuplii mahassa? Yhä edelleen se saa minut sairaaksi, mutta tiedän niitä, jotka nauttivat tunteesta.

Minä olen aina matkalla jonnekin. Poukkoileva elämäntyylini on rauhatonta, kuluttavaa ja toisinaan äärimmäisen ahdistavaa, mutta kaikkessa stressattavuudessaankin se myös vähentää stressiä. Ironista, vai mitä? Olen löytänyt tietynlaisen rauhan siitä, kun pääsen liikkumaan paikasta toiseen. Tutut kaupungit muuttuvat rakkaiksi, tuntemattomista kaupungeista muodostuu uusia kotikaupunkeja.

Tänään olen jälleen junassa, vaihteeksi matkalla kohti kotia. Alkaa jo hämärtää mutta VR ja venaa rauhassa tarkoittaa sitä, että nyt seisoskellaan aloillaan keskellä ei-mitään. Luen synttärilahjakirjaani, Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, minkä matkalaukkuni pudotti sinä siunaamana kun hyppäsin bussista ulos. Joku ystävällinen ihminen oli nostanut sen pysäkin penkille ja onnekseni katu ei ollut yhtä vesilätäkköä, joten vain yksi kulma turmeltui.

Aivan. Kävin tänään läpi erinäisiä koettelemuksia, joita sitten yksinäni naamapalmutin. Tai siis - kuinka loistava epäonni pitääkään olla, kun matkalaukku hajoaa? Sentään toinen vetoketju suvaitsee nyt pitää sen kiinni ja kasassa, mutta sitä ennen vietin ikimuistoisen hetken kulkien reittini takaperin Tampereen keskustan halki ja noukin matkani varrelle pudonneita tavaroita kuin Hannu ja Kerttu ikään. Jos löytäisin sopivan gifin, havainnoillistaisin tilannetta näyttämällä Muumipeikko & pyrstötähtileffasta kuinka Nipsu pakenee granaattihirviötä ja repun revenneestä pohjasta putoilee kaikki mitä sinne on tungettu.

Että näin. Mutta hei! Päivä sen kuin parani, bisnekset kukoistivat ja viikon päästä raha on vaihtanut omistajaa ja minulla on hirmuisesti kankaita, nappeja, vetoketjuja, pitsiä ja kaikkea muuta härpäkettä, puhumattakaan sovitusnukesta. <3 Ei muuten minkäännäköistä käsitystä mihin sen kaiken tungen, mutta oi onnea!



Vääntyilen penkilläni, yritän keksiä jotain kirjoitettavaa. Vaihteeksi runojen sulava maailma on palvellut luovan kirjoittamisen tarvettani larppeja ja päiväkirjaa paremmin. Ehkä hyvä niin.

Learn it. Live it. Love it. Be that fucking fabulous woman!

Mun bloginpito on hiipunu. Omassa elämässä liikaa asioita joita ei voi jakaa, joista ei kehtaa puhua ja joista ei oikein tiedä mitä sanoa.

Tänään on hyvä päivä. Aion käydä kaupassa ostamassa paljon kaikkea hyvää ruokaa ja sitten ehkä viettää illan kaverilla. Nukuin pitkään ja en vieläkään ole saanu vaatteita päälleni. Viime yö meni myöhään, juttelin kaverin kanssa tulevaisuuskriiseilyistä ja jostain syystä aamulla oli ihan kiva herätä, vaikka ei edelleenkään tiedä miten tässä pitäisi toimia. Mitä jos mua ei olekaan luotu kulkemaan siinä uraputkessa mihin mun kuuluisi ajautua? Mitä jos mä en sovikaan siihen muottiin johon mut on yritetty kasvattaa? Mitä jos mä olenki jotain aivan muuta mitä oon oppinu ja tottunu ajattelemaan ja tuotan kaikille pettymyksen?

Tavallaan se on hauskaa. Jokin osa mussa pitää sitä hyvin, hyvin huvittavana asiana. Sillai jännittävästi se hymyilyttää ja ilahduttaa. Tuntuu oikealta.

Laitoin ton kuvan fb-kansikuvaksi ja kirjoitin kommenttikenttään näin: Tää on meidän jääkaapin ovessa ja tänään tuli sellainen olo et elämä on taas liian hienoa ja värikästä ympäriinsä pyörimistä kun kaikki on oikeesti tosi täydellistä kaikessa epätäydellisyydessään.

Katselin kuvaa ja muistin sen hetken silloin kun nukuin keskustassa, sen kuinka yhteneväinen maailma on. Kaikki sanoo et ajattelen liikaa. Sanon niin iteki itselleni. :D Elämä on kaikista helpointa kun ei ajattele, kulkee vaan. Mad to live. Hassusti tiesin kans ensimmäiset kaks jotka tosta facessa menee tykkää ja niinhän se meni. :') Jostain syystä ne ymmärtää mua tällaisissa riemua herättävissä maailmanvalloitusajatuksissa.

Elämän upeus on jossain sillä välillä, kun kiihkeän riemun tuottama elämänilo kohtaa mahdollisuudet maailmankaikkeudessa. Jos on ikinä kokenu sen pakahduttavan ilon, jolle mikään määrä naurua ei tee oikeutta vaan olisi helpompi itkeä ilosta vaikka sekään ei ole hyvä ja ainoa vaihtoehto on yksinkertaisesti hiljentyä silmät säteillen, tietää ehkä mistä puhun. Sillä ei ole mitään tekemistä onnellisuuden kanssa, ihminen voi olla onnettomampi kuin koskaan ja silti nähdä sen uskomattoman kauneuden, joka ei liity mihinkään tiettyyn. Se vain on. Se on kaikkialla. Siinä tyhjässä pimeässä huoneessa jossa istut. Keskellä väkijoukkoa auringon säteiden kimaltaessa. Kun ymmärrät elämän mielettömyyden ja hulluuden ja sen, miten vähän millään on väliä.

Olet ehkä joskus tavannut jonkun, joka on tuntunut sinulle merkitykselliseltä ja jonka olisit halunnut oppia tuntemaan. Ihminen tapaa mielettömän määtän ihmisiä elämänsä aikana. Jotkut vain ohikiitävän hetken ajan, toisia vuosikymmenet. Enimmäkseen jotain siltä väliltä. Se voi olla katse, kosketus tai sana, mutta aina hetki ei ole molemminpuoleinen. Mikä toi teidät siihen hetkeen, siihen yhteiseen tilanteeseen? Bussissa, kun hän katseli ulos ja sinä huomasit hänet, mutta hän ei huomannut sinua. Kaupassa, kun kassalla maksoit ostoksesi etkä edes kiinnittänyt huomiota palveliko sinua mies vai nainen.

Ihmisten ajatukset ovat jännittäviä. Läsnä oleminen ei aina tarkoita paikalla olemista. Suosikkikysymykseni kuuluu: "Mitä sä ajattelet?"
Yleensä ei mitään ihmeellistä, sarjassamme jätinköhän vessanpöntön kannen ylös ja hitto kun pitäisi soittaa kaverille. Sitten on turhat, aistein koettavat ajatukset alkaen silmän kutiamisesta siihen, että mahtaakohan vähän matkan päässä seisova nainen jutella poikaystävänsä vai kaverinsa kanssa (nämä ajatukset unohtuvat heti kun pitäisi muistaa mitähän juuri ajatteli ja tulee tietoiseksi itsestään). Toisinaan ihmiset ajattelevat jotain korkealentoisia ajatuksia elämästä ja muusta syvällisestä. Usein pohditaan henkilökohtaisista ongelmia, muita ihmisiä ja sellaista mitä ei tahdo tai uskalla jakaa. Monen mielessä on työ- tai kouluasiat ja kaikki se, mitä pitäisi tehdä ja mitä velvollisuuksia muuten on.

Ihmiset ovat jännittäviä. Ikinä ei voi tietää mitä toinen ajattelee, paitsi jos todella tuntee toisen ja osaa siksi päätellä. Ihmisten muodostama yhteisö vasta jännittävä onkin. "Ajatteleekohan tuo että puhuuko tuo nainen poikaystävänsä vai kaverinsa kanssa? Ei varmaan ajattele, mutta minäpä tunnen tuon naisen ja tiedän, että hän puhuu tyttöystävänsä kanssa. Jos hän nyt kohottaisi katseensa, hän huomaisi minut, mutta en viitsi itse mennä häiritsemään."