Minä olen aina matkalla jonnekin. Poukkoileva elämäntyylini on rauhatonta, kuluttavaa ja toisinaan äärimmäisen ahdistavaa, mutta kaikkessa stressattavuudessaankin se myös vähentää stressiä. Ironista, vai mitä? Olen löytänyt tietynlaisen rauhan siitä, kun pääsen liikkumaan paikasta toiseen. Tutut kaupungit muuttuvat rakkaiksi, tuntemattomista kaupungeista muodostuu uusia kotikaupunkeja.
Tänään olen jälleen junassa, vaihteeksi matkalla kohti kotia. Alkaa jo hämärtää mutta VR ja venaa rauhassa tarkoittaa sitä, että nyt seisoskellaan aloillaan keskellä ei-mitään. Luen synttärilahjakirjaani, Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, minkä matkalaukkuni pudotti sinä siunaamana kun hyppäsin bussista ulos. Joku ystävällinen ihminen oli nostanut sen pysäkin penkille ja onnekseni katu ei ollut yhtä vesilätäkköä, joten vain yksi kulma turmeltui.
Aivan. Kävin tänään läpi erinäisiä koettelemuksia, joita sitten yksinäni naamapalmutin. Tai siis - kuinka loistava epäonni pitääkään olla, kun matkalaukku hajoaa? Sentään toinen vetoketju suvaitsee nyt pitää sen kiinni ja kasassa, mutta sitä ennen vietin ikimuistoisen hetken kulkien reittini takaperin Tampereen keskustan halki ja noukin matkani varrelle pudonneita tavaroita kuin Hannu ja Kerttu ikään. Jos löytäisin sopivan gifin, havainnoillistaisin tilannetta näyttämällä Muumipeikko & pyrstötähtileffasta kuinka Nipsu pakenee granaattihirviötä ja repun revenneestä pohjasta putoilee kaikki mitä sinne on tungettu.
Että näin. Mutta hei! Päivä sen kuin parani, bisnekset kukoistivat ja viikon päästä raha on vaihtanut omistajaa ja minulla on hirmuisesti kankaita, nappeja, vetoketjuja, pitsiä ja kaikkea muuta härpäkettä, puhumattakaan sovitusnukesta. <3 Ei muuten minkäännäköistä käsitystä mihin sen kaiken tungen, mutta oi onnea!
Vääntyilen penkilläni, yritän keksiä jotain kirjoitettavaa. Vaihteeksi runojen sulava maailma on palvellut luovan kirjoittamisen tarvettani larppeja ja päiväkirjaa paremmin. Ehkä hyvä niin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti