Please, set me free

Dam, di-di-dam, di-di-dam-dam-dam-dam, dam...

Huomentapäivää. Kello neljä, kaksikymmentäyhdeksän, oli edelleen varsin sekava olo ja sellaiset asiat kuin koti, sänky, hampaiden pesu, ruoka ja päivä, tuntui kovin tuntemattomia ja ihmeellisiä. Heräsin kahdentoista pintaan mut taisin kunnolla havahtua vasta kahden-kolmen aikaan. Kauan odotettu The Day of The Doctor on ohi ja nyt pitäis ettiä uutta sisältöä elämään. Valvon ihan liikaa enkä varmaan tänäänkään herää ajoissa. Omnomn kasvispyörykät on ihania. Sain siivottua keittiön ja seuraavaks voin sotkee sen uudelleen ku teen lisää pipareita - tällä kertaa syötäväksi eikä profiilikuvaksi. Tai sit syön vaan taikinaa, koska se on hyvää sellaisenaan. :D

Mun Nano kuolee. Huolestuttavaa. Päässä on vaeltanu sellasia ajatuksia ettei muulle oikein ole tilaa. Olin jo viittä vaille tekemässä muinit ja hävittämässä itteni netin ihmeellisestä maailmasta, mut edellee jokin pidättelee. Se olis vähänniinku koko mun elämä. Mä en silti tiedä haluanko mä tallaista elämää, valheiden verkkoa jossa mä leikin oman elämäni kuningatarta ja nielen pettymykseni, vaikka oikeesti haluaisin paiskata tietokoneeni niin lujaa asfalttia vasten, ettei se taatusti selviä siitä hengissä. Tosiasiassa syy ei ole läppärin eikä edes netin vaan ihmismielten kiemuroiden. Voisin olla armoton jos haluaisin, mut haluanko sittenkään?

Oon taas hiljaa. Hyvin, hyvin hiljaa ja vuodatan sanoja blogiin, jonka ei ehkä pitäisi olla näin näkyvä. Mut mä en tiedä miten kauan mä jaksan. Olis hyvin helppoa, hyvin, hyvin helppoa... Me mietittiin sitä eilen kämppiksen kanssa. Lähdettiin ehkä vähän eri pohjalta, mut ajattele jos sä jonain aamuna heräisit etkä muistais kuka sä olet?
Mieti mikä VAPAUS. Mieti mikä mahdollisuus...

Naurahdus. Mä olen pelkuri. Kyse ei ole siitä ettenkö mä uskaltais kohdata asioita. Kyse ei ole siitä ettenkö mä uskaltais jättää asioita taakse. Kyse on siitä et mä en uskalla luopua. Luopuminen on riski. Aina voi päästää irti, mut se ettet sä katso sen jälkeen... Se on huikean pelottavaa, lamaannuttavaa. Mä päästän kohtuu helposti irti asioista, mut mä en koskaan, en koskaan, luovu siitä mitä oon saanu. Se on ihan järjetön taakka. Se on ihan järjetön määrä kantaa ja pitää huolta.

Mä melkein tein sen. Melkein. Sit iski velvollisuudet vastaan ja muutin mieleni. Naurattaa. Kuinka ironista kaikki voikaan olla. Nyt tai ei koskaan? Mut mä en halua luopua.

On kaksi asiaa mitä ei voi kestää:

menettää se mitä rakastaa

ja rakastaa sitä minkä on menettänyt.

Mikä vois olla sen pelottavampaa? Joskus pitäis vaan hyväksyä väistämätön ja todeta et hei tää on kaikki mitä mulla on. Ota tai jätä. Ongelma on vaan se et... Ei ne menneisyyden haamut lakkaa vainoamasta, vaikka miten pakenis. Oon umpikujassa, valehtelen ittelleni joka suunnasta ja esitän tosiasioita, jotka pitää paikkansa, mutta joilla ei ole tarkoituksenmukaista käyttöä.


En häviä. En tänään. Mutta jonain päivänä lähden ja jätän auringon paistamaan paikalle, josta varjoni on kadonnut. Ehkä löydätte minut uudelleen ja hymyni loistaa aurinkoakin kirkkaammin, ehkä katoan varjoihin ja ja jään niihin iäksi. En tiedä itsekään.

Kaapista ulos ja fandomit kiertämään!

Öhöm. Moi. Pitkä (hyvin, hyvin pitkä) postaus tiedossa, jeeee! Ja kuvia!  :):)


Ajatukset on nyt jossain umpisolmutakussa, mut yritän seurata punaista lankaa ja saada tää postattuu ennenku alkaa Doctor Whon 50-vuotisspesiaali The Day of The Doctor. :) En ees tiiä montako kertaa oon kirjottanu ton sanan lähipäivinä, mut oon _joka_ainoa_kerta onnistunu typoamaan (1-5 kertaa per yritys) sanan spesiaali (jep, kyllä, taas!), ku oon yrittäny sanoo sen. Ekalla kerralla mun oli jopa pakko tarkistaa et miten se kirjotetaan, koska muistin kirjotusasun vaan englanniksi enkä ollu yhtään varma onks se niin yksinkertanen ku c -> s vai mitä ihmettä.

No, kauan tätä onkin odotettu ja voin onnellisena sanoa et oon välttyny spoilauksilta. <3 Koputan puuta. Kiitos siitä! Ehkä se omalla tavallaan lisäis fiilistelyä, jos tutkis kaikkii mahdollisii spoilereita ja spekulointeja ja trailereita, mut... Mä jotenki rakastan sitä onnellisen tietämätöntä tynnyrielämää kun sä voit kokea kaiken uutena ensimmäistä kertaa, niinku pieni lapsi.

Samasta syystä oon tukkinu korvani, jos joku on lähteny selittää jotain Supernaturalin  7-9-kausista. Mä tiedän, mun olis parasta saada ne äkkii katottuu, mut katotaan joululomalla. "Joululomalla". Mun elämä on yhtä lomaa, vaikka joku vois väittää et oon tällä hetkellä täysipäiväinen kirjailija, joka ei tosin julkaise mitään, mutta pitää sitä harjoitella. Hui! Enää seitsemän päivää marraskuuta ja ooämgee mun sanamäärä on jumissa! Oon vähän kauhuissani, mut yritän järjestää huomenna niin, et se sanamäärä kans kasvaa oikein urakalla...

BBC!Sherlockistakin olis niiiiiiiiin paljoun houkuttelevaa materiaalia, jota tutkia, mm. John Watsonin blogi jonka uusimman postauksen näin tänään - mut en lukenu ekaa lausetta pidemmälle. Haluisin, mut jokin pidättelee... Voin lukee niitä vanhoja, voin säästää tätä jännitystä ja uteliaisuutta, mutta kun KAIKESTA tuntuu olevan niin paljon juttua liikkeellä. :o

Nyt ei edes PUHUTA jostain Hobitista. Finnkino järjesti Helsingin Tennispalatsissa viime yönä aivan mielettömän mahtavan Hobitin kakkosleffan Smaugin autioittaman maan ennakkolipunmyyntiyöjonotuksen. Ah<3. Mietin miten ihmeessä onnistuin missaa tän vuos sitten, mut kappas kepponen, enhän ollu Suomessa ollenkaan! Ei edes tullu kylmä ku hyppi ja tanssi tämän tahtiin. :D Ehkä vuoden päästä uskallan leiriytyä telttailemaan! Jos vaan saan seuraa; jaettu ilo on kaksinkertainen ilo ja toinen voi olla hyvä lämpöpatteri. :3

ISOT ISOT KIITOKSET KANSSAJONOTTAJILLE JA MUILLE IHANUUKSILLE JOIHIN TÖRMÄSI!!!!! Erityisesti Aie, Mira ja Assi, olitte upeita seuralaisia. :3 Kannattaa myös mainita Maisa, Kuutti, Meimi, Osku, Jenaminya, Simbel, Enni, Splash, Taru, Milla, Elina ja Beta. <3 Anteeksi jos unohdin jonkun tärkeän, saa tulla puremaan. :( Mut siis... en osaa edes kuvailla miten onnelliseksi teiän näkeminen teki mut. You made my day. Or night. Whatever. Both!

Suurenmoisen inspiraation vallassa jonotusryhmämme keksi mitä ihanimman idean juoda kaikki juomat Miran kaapista. Vasta sen jälkeen keksittiin tehdä se samalla kun katotaan Hobitin ykkösosa Odottamaton matka. Extended-versiolla, sitä kun kukaan meistä ei ole vielä nähnyt. Ja kun alkuun päästiin... No, pidetään nyt sitten kunnon LotR-Hobbit-maraton ja katsotaan kaikki pidennettyinä! Paitsi Samaugin autioittama maa, koska se me nähdään Turun (ennakko?)yönäytöksessä. Ja muahahhhaaa arvatkaa vaan oliko kukaan Helsinki-jonottaja varannut siitä ainuttakaan paikkaa! Ahhhhh se tunne kun sulla on koko_sali_ varaa valita. <3 Leveilijät. x) hih.


Mites mun Potter-elämä tän kaiken keskellä? TUM TUM TU-TUM! 
Lontoo TJ 48 päivää!!!
Oi kyllä ja aivan parhaassa seurassa. <3 (Aehmm eri asia miten pieni viaton vuotislainen pärjää tuhmien finiläisten joukossa, mut ehkä ne pitää musta huolta? *toiveikas ilme*) Lähtökohtana oli kerätä mahtiporukka Studiokierrokselle, mut ollaan siellä sittenki vähän pidempään ku pelkkä viikonloppu, joten kauheesti ei tarvii harkita mitä tehdä mahdollisille joululahjarahoille.


Aika alkaa loppua eli nyt niitä kuvia, olkaa hyvät!

50-vuotisspessun kunniaksi kaikki whovianit laittaa TARDISin kuvan FB-profiilikuvakseen ja ku mulla ei ole kuvaa itestäni ja TARDISista, päätin olla luova asian suhteen sen sijaan et valitsisin jonku nettikuvan.

Mä en pahemmin suunnitellu palojen kokoja, leikkelin vaan veitsellä summamutikassa. :D Mun TARDISista tuli aika omalaatuinen hökötys, mut että ton sokerin kanssa tappelu oli haastavaa! En oo vieläkään keksiny miten ton palaneen/kovettuneen sokerin saa pois pannusta ja muista astiajutuista... Pitää kysyy iskältä miten saan astiat puhtaiksi! Saa jakaa neuvoja^^

Toi näyttää vihreältä eikä siniseltä! Ja se on vino. Ja joku oli nyysiny mun yhen kopin päällä olevan valojutun palasen. xD

Muuten se on lähes täydellinen.

En aio syödä tätä. Tein noi tekstit tylysti tussilla ja vaikka toi valkonen massa on hyvää, toi sininen geeli... yuk.

En millään ehtiny saada loppuun ennen The Day of The Doctoria. Häivyn tästä spoilaamasta. x)

Ja sä keitit meille teetä/uskotko yliluonnolliseen?

Hih ihanaa olla kotona. <3 Nano suhahtelee eteenpäin ja elämä hymyilee. En jaksa edes murehtia sitä, että valoisa aika on enää tuskin havaittavissa (niinpä, millaistahan Rovaniemellä ja sen pohjoispuolella mahtaa olla?) vaan nautin pimeydestä ja yksinäisyydestä. Yksinäisyys on jännä asia. Se, kun liukuu kaveripiirin ulkopuolelle ja tajuaa ettei ensi kesänä ehkä olekaan ystäviä, jotka kutsuvat sekoilemaan. Ettei ole enää tervetullut ja joku muu on vienyt paikkasi. No, onhan se ikävää, mä mietin. Tottakai niitä hetkiä kaipaa, mut pitääkö sen olla paha asia? Tapaahan sitä uusia ja jos mua kysytään mukaan ni tottakai menen! Kokemus on osoittanu et mieluummin kehin sen kultaisen verkon itteni ympärille sen sijaan et tarttuisin kärpäsenä toisen verkkoon ja tulisin satutetuksi. Koska - aina lopulta, ihan jokaisen kohdalla - aikanaan se kumminki päättyy ja nää ihmiset hajaantuu eri suuntaan ja pitää elää niinku ennen niitä. 

Parhaushetkistä puheen ollen... Meillä oli Aien kanssa yksi uskomattoman ihana ilta viime viikolla! Helsingissä järjestettiin ensimmäistä kertaa kuuteen vuoteen Rocky Horror Picture Shown leffailta, jossa rekvisiitan käytössä ei hifistelty! Riisinjyvät, paahtoleivät ja vessapaperirullat lentelivät antaumuksella, yleisö eli mukana ja suomalaisessa mittakaavassa leffa oli nautinnollisen railakas. Jossain muualla yleisön osuus olisi saattanut olla leffaakin kiinnostavampi, mutta Suomessa kun ollaan niin hiljaisiakin hetkiä tuli ja ajoittain pystyi jopa keskittymään itse elokuvaa. (Ite oon nähny sen niin monta kertaa, ettei kärryillä pysyminen tuottanu minkäänlaista ongelmaa vaan lähinnä fiilistelin ja nostalgisoin.) Sali oli täynnä faneja ja voi niitä raukkaparkoja jotka eivät osanneet ollenkaan odottaa moista showta. :D Eipä käynyt kateeksi niitäkään, jotka sen salin joutuivat jälkikäteen siivoamaan; sotku oli nimittäin melkoinen... 

Oli upea kokemus! :) Parin viikon päästä pääsen näkemään Rocky Horror Show:n Turun kaupunginteatterissa porukoiden kanssa, sitä odotellessa.^^

Tarinat alkavat mielikuvituksesta.

Laulan. Bootsit jalassa säikäytän jäniksen ja huulilla leikkii toive valkeasta joulusta. Miksi syksy ei saisi olla kaunista? Glögikin tuoksuu.

Sanoja rakkaudesta ja

Kuvia unista

Olen hetken hiljaa

Kuuntelen vain ääntä ilmassa

Mitä iltojen

Pimeys tuo tullessaan

Kun painan kasvoni kiinni lasiin

Ja kuvittelen

Sanojen virtaa

Tarina iltanuotion äärellä

Takassa palaa tuli

Eikä mikään ole paremmin

Niska jumissa ja ääni kateissa

Hapuilen

Etsin sisäistä kertojaa

Joka tuntee ääneen lausumattomat sanat

Joen kimmeltävissä valoissa

On rahtunen muistoja

Mutta tänään minä asun täällä

Syön ulkona

Sormet juoksevat

Antavat sanojen virrata

Tee jäähtyy

Loppuun on vielä pitkä matka



26,851/50,000

Reino & The Rhinos - Aurinko


Huomentapäivää! Hengissä yhä. :) 

Eilen sain aikaseks vaan parisataa sanaa mut muuten oon hienosti aikataulussa! Tänään tavoitteena rikkoa toi 30,000, HUI! Ihan rehellisesti sanottuna jo nyt oon kirjottanu pidemmän tarinan ku koskaan ja fiilikset nousee joka päivän myötä. Välillä takkuaa, välillä ei mikään suju. Eilisen ongelma oli lähinnä siinä et aamulla mä kirjotin übersöpön kohtauksen--ja sit kone sammu ja se kaikki katos. Oon vieläkin aika pettyny, mut yritän kirjottaa sen uudestaan. Sisko kommentoi just et näytän surkealta. :'D No ei ihme! Kyl mä tästä piristyn sit ku saan taas kunnon draivin päälle ja pääsen ton kohtauksen yli.

Plus mul on ehkä vähän haikee olo vieläkin. Selasin viime yönä vanhoja fb-päivityksiä ja iski ahdistus ku kaikki on muuttunu niin paljon. Niitä lukiessa nauratti, muistin hetkiä joina kirjoitin niitä ja mun ympärillä oli rakkaita ihmisiä, joita ikävöin. Ihme kyllä oon tätä nykyä huomattavasti sosiaalisempi, mut edes sata ihmistä ei voi korvata yhtä, jos se yksi on tärkeä. Tottakai elämässä pitää mennä eteenpäin ja joskus tiet vaan vie eri suuntiin, mut mua pelottaa ja ikävöin ja menettäminen on aina kurjaa. Haluisin palata ajassa takas ja tehdä asiat eri tavalla, mut tiiän myös et useimpiin en voi vaikuttaa ja nekin hetket joita rakastin... en olis voinu nauttia niistä yhtään enempää.

Nanoilu on vähän niinku opiskelu. xD

Writing buddies!

Kuuntelin tän nyt "vasta" ekan kerran tänä vuonna; pientä fiilistelyä ja tsemppausta itelleni ja ehkä muille. Nanoilijat saa mieluusti ilmoittautua täällä/facessa/skypessä/miten haluaakin ja jakaa fiiliksiään, tukea, tuskailua, kannustusta, nano-blogejaan ja kertoa omista tarinoistaan. Mä oon hyvin kriittinen omien tekstieni suhteen, kukaan ei ole lukenu niitä enää vuosiin, mut jos kiinnostusta löytyy, voin aina toisinaan esitellä rippeitä ja ns. parhaita paloja. 

5 Ways to Get Your Novel Written

x) 

Mitäs muuta tänään? 

Oon aivan liikaa jäljessä mun Nanossa (toivon kiriväni tänään) ja jotenkin mystisesti onnistuin hankkimaan kamalan päänsäryn. Heräsin vähän totuttua aikaisemmin ihan vaan siksi kun menin nukkumaanki aiemmin ja eilinen meni enimmäkseen kavereita tapaillessa, ficcejä lukiessa ja iskän kaa jutellessa. Istuttiin sohvalla varmaan monta tuntia eikä katottu Black Swania tai Sherlock Holmesia vaikka TV:kin oli auki. Oho. 

No joo. Huomasin myös, että oon ilmeisesti pysyny semi hyvin mun budjetissa! Se heittää vaan kahdella eurolla ja mä kun luulin et oon miinuksella jotain paljon, paljon enemmän... Tää tosin tarkoittaa sitä et mun kahvilassa käynnit yms. loppuu nyt justiinsa. Voin käyttää nekin rahat siihen et käyn Tampereella. Olis kauhee tarve suunnitella cosseja ens vuodelle, mut nekin vie rahaa niin tajuttomasti. D: Isot on ongelmat.

Kurpitsajuhla ja 2 175/50 000

Vähemmän yllättäen marraskuun eka meni pitkälti täysin ohi, paitsi et sain Nanon hyvällä mallilla alkuun. Mun unirytmi on hyvin iltapainotteinen ja vaikka heräisinki ennen puoltapäivää, esim just kasilta, en tee mitään ennen ku on taas pimeää. Neljältä on jo hämärää enkä yhtään kadehdi niitä, jotka ovat juuri päässeet koulusta kotiin, päivät tuntuu kovin turhilta tällä valomäärällä. Siitä huolimatta, että syksy on melankolian aikaa, mä en voi sanoa inhoavani sitä. Marraskuu alkoi ja NaNo. Ulkona on pimeää, kylmä, kosteaa, ja sade on huuhdellut pois syksyn värit.
Kuun vaihtuessa mä kirjotin, mulla oli villasukat, pari kynttilää ja uunituoretta leipää, eikä mikään vois olla ihanampaa.

Nyt takana on kolme iltaa Halloween-bileitä ja rakastan näitä ihmisiä. Tulin pk-seudulta Tampereen kautta Turkuun ja nyt istun viinilasi kädessä ja pohdin et miten ihmeessä olinkaa suunnitellu mun päähenkilön suhdekuviot... Tämän vuoden nanoidea: älä suunnittele, kirjoita niistä mitä suunnittelit monta vuotta sitten. Hei jee!

Valitus nro 1:
   peppu puutuu. Oikeesti au! Mun istumalihakset on surkeesti surkastunu lukion jälkeen ja kaipaan kotiin et voin mennä keskiyöllä lenkille jos mieli tekee... Porukoilla en ihan kehtaa, mut thankgod Katja lupas repii mut huomenna mukaansa.
Valitus nro 2:
   oon niin pahasti jäljessä mun sanamäärässä! Onneks asia on viel helppo korjaa (mieluiten huomenna) mut oon taas järkänny itelleni elämää ja.... noni jee, vuorokausikin vaihtui. x)