Turistikierros Omniassa

Ai että! <3 Kylläpäs oli taas mainiota päästä toteuttaa itseään! Lyhyehkönä trollailupostauksena tulin kertomaan kuinka eilen skippasin koulutunnin, koska kuraattori siirsi mulle varattua aikaa ja piti päästä juoruamaan Haltikselle miten mut jätettiin ruokiksen ajaksi käytäville ikävystymään... Mun tuurilla se ei edes huomannu viestiä vaan joitain minuutteja myöhemmin pelmahti selän taakse korealaisen turistilauman kanssa... (mitäää...?!)

Niin sitä sit mentiin oikein sulavasti porukan jatkoksi, hymyiltiin kauniisti tuntemattomille opettajille ja jutusteltiin yhen 30v Suomessa asuneen "turistin" kanssa mitä tykkäsin koulussa opiskelusta. 

Nope.

Jos olis kesä, tekisin kärrynpyöriä, tanssisin ja laulaisin. Nauraisin ääneen ja antaisin auringon koskettaa sormenpäitä.
Nyt on joulukuu, eikä talvesta tietoakaan ja kolmetoista päivää vuoden pimeimpään päivään. On kylmä ja silti päällä on paljon vaatteita joihin kääriytyä muodottomaksi möhkäleeksi. Voisin yhä nukkua tai istua lämpöisessä kotipesässä juomassa kesken jäänyttä teetäni sen sijaan että myöhästyn junasta ja seison nyt tihkusateessa katulamppujen valosta hohtavalla märälllä asemalaiturilla.

Varo ettei kaikki ohi mee

Vuosi vähenee, taipuu talvea kohden ja levittää ankeaa ilmapiiriään. Luonto tappaa luovuuden kuollessaan.

Tarvikeostoksia, saumaharjoituksia, neulatyyny, portfoliokassi, harjoitushameen proto, harjoitushameen takakappale piilovetoketjulla ja vuorilla, paljon kuosittelutehtäviä, piirtelyä, maalailua, kangaskaupassa hyörimistä, askartelupaskartelua minä-karttaa tehden, Pinterest, Prosketch, moodbroad ja itse syyshame kaikkine kimurantteine välivaiheineen.

Siinä meni eka jakso. Toinen onkin sit edenny huomattavasti kökömmin mut ehkä tää tästä.

failausten kruunaus

Nyt kyllä koulu feilaa. Nano feilaa. Oikeastaan kaikki on aika fail. En tee oikein mitään oikein ja oon levoton, vihainen ja alakuloinen. Perus syksy. Vähän sellanen fiilis et mä en ikinä voi olla sitä mitä mä haluaisin. Oon liian erilainen. Tuntuu et oon hukassa itseni kanssa, elämäni kanssa, mahdollisuuksieni kanssa. Mul ei ole tarpeeksi sanottavaa maailmalle eikä tarpeeksi annettavaa muille. Oon aina niin mitäänsanomaton ja keskinkertainen et vaan mun persoonallisuus erottuu muista. Muuten mä katoan. Oon yksi muista, harmaata massaa. Mä en ole niitä jotka valitaan valvojaoppilaiksi, hymytytöksi tai joukkueen kapteeniksi. Mä olen se, joka valitaan viimeisenä, koska on pakko. Mä en tiedä mitkä mun vahvuudet on, joten en voi keskittyä niihin. Mä olen hyvä lähinnä ärsyttämisessä ja negatiivisten tunteiden herättämisessä. Oon tunteellinen, empaattinen, utelias, huolehtivainen. Puutun asioihin jotka ei mulle kuulu ja oon säälittävä, koska mul ei ole elämässäni asioita, jotka tekis siitä muiden silmissä elämisen arvoisen, joiden ansiosta mul olis tavoitteita tai jotka toimis mun elämässä tukipilareina. Mä en ole epäonnistunu elämässäni, mut mul on aika heikot mahdollisuudet muovata tätä mihinkää.
Oon myös hyvä olee näkymätön. Se itkettää, mut oon siinä oikeasti hyvä. Mun on helppo sulautua joukkoon, liukua sivuun ja valua seinäruusuksi. Olla huomaamaton. Niinku mua ei oliskaan

New start.

Mulla oli vakaa aikomus alkaa pitää tätä jo kaks vuotta sitten, mut kuinka kävikään... Voi rähmä.

Valitettavasti mun ekat postaukset poistui vahingossa eli niitä ei nyt sitten ole enää. D: Phöhh. Haluun silti aloittaa tän alusta, koska pitäähän sitä jotain harrastuneisuutta olla vähän kaikessa mitä tekee. (-kö?) Sitä paitsi. Vaikka motivaatio ei ole tippaakaan korkeemmalla, nyt oon ikäänkuin "pakkotilanteessa", koska koulusta on tullu käsky tehdä ja harjoitella kaikenlaista...

Tähän blogiin mun on siis tarkoitus laittaa kuvia ja tekstejä vähän kaikesta mitä saan aikaan.

Läpi repaleisen lokakuun

Syksyn sävel

Mikähän julkisia tänään vaivaa... Kolme junavuoroa peruttu (ainakin, en tiedä miten moni ennen mun lähtöä) putkeen ja päätin kävellä kouluun. Äkkiähän sen neljä kilsaa olis pyörällä hurauttanu mut kävely houkutteli enemmän, vaikka sitte myöhästynki pahemmin. En silti jääny asemalle seisoo. Kävely on kivaa ja oon liikkunu liian vähän nyt ku en enää pyöräile.... Ihan mielenkiinnosta vois kattoo meneeks täs miten kauan. 40min vois hyvin kävellä talvellaki jos jaksaa. Vois jaksaa. :D Siin herää paremmin ku junas/bussis, voi lähtee kotoa ilman tarkempii aikataului ja jee olen aktiivinen. Iltapäiväl ei kumminkaa jaksa. :D

Kävellessä bloggailen. Tarpeeks lämmin et sormii ei palele. Mun pitäis kirjoittaa sitä koulublogiaki mut meh. Kovin harvakseltaan postailen tänneki. Havahduin lokakuun alussa, kun tajusin että ensimmäistä kertaa moneen vuoteen mulla ei ole mitään käsitystä mitä haluaisin joululahjaksi. Yleensä teen joululahjatoivelistani jo elokuussa, mut mul ei ole vieläkään mitään mielenkiintoa pohtia koko asiaa. Ehkä ainoa mitä saattaisin kaivata on kajarit, koska ne maksaa ja olen köyhä opiskelija. :D Muuten tuhlaan kaikki rahani siihen mitä milloinkin tarvitsen.

Marraskuu

Pian se on! Vanha tuttu Nano :3 NaNoWriMo 2014. Suunnittelut vähän kesken mut onneks maailma ja hahmot on niin tuttuja. :) Jatkan viime vuodesta ja vaikka nyt on koulu riesana, tarkoitus olis voittaa. o/ :p En yhtään tiedä miten käyn, motivaatio ailahtelee ja syksy verottaa voimia.

Wish me luck!

Miksi leipä putoaa aina voipuoli alaspäin?

Oon nyt kaks päivää maratoonannu Game of Thronesia ja sain katottua kakkos- ja kolmostuottarit. Syyskuu meni ihan käsittämättömän nopeesti. Oon ainakin neljä kertaa aloittanu uutta postausta ja mitään en kirjoittanu loppuun... Jos olisin lähettäny viime postauksen vaan pari tuntia myöhemmin, se olis sisältäny hienon kuvauksen mun loppupäivästä. Lyhyesti: kaaduin pyörällä ja pari viikkoa oli polvi turvonnut ja käpöttelin kepeillä. Aivan tajuttoman ärsyttävää. Paitsi että podin jatkuvaa särkyä, asioiden tekeminen hankaloittui viisinkertaisesti, motivaatio laski kuin lehmän häntä ja en pystyny edes siivoamaan. -.- Kaiken huipuksi tulin vielä kipeäksi ja sitten Tracon. Voihan conirutto, en paremmin sano. Onneksi ei iskeny erityisen pahasti, mut tän kaiken kasauman jälkeen olin ihan mukavasti jäljessä kouluhommista. No, siitä suosta noustiin sitten yllättävän nopeasti heti kun jalka antoi myöden ja vaikka se oli ihan viime viikkoon asti vähän hankala, niin nyt voi taas pyöräillä. o/

Lievää fb-ahdistusta taas havaittavissa, mut kuun alussa olin löytäny siihen parannuskeinon. Haluun pitää kaikki kavereinani, oon sosiaalinen ja rakastan niitä ihania ihmisiä jotka on löytäny tiensä mun elämääni. Silti, joskus on pakko huomata et ei pysty. Mä mietin pitkään miks en haluu noita seinälleni, miks sanoin suoraan koulukavereille et en aio hyväksyä niitä fb-kamuiksi... Haluun oikeita ihmisiä. Haluun ihmiset niiden sanojen ja kuvien takana, haluan luottamusta joka syntyy vaan yhdessäololla. Miks luotan enemmän kerran tavattuihin larppikavereihini kuin ihmisiin viiden vuoden takaa? Koska niiden kanssa oon tekemisissä. Ne on mun elämässä nyt. Niiden edessä voin olla oma itseni.

On vaikeaa olla oma itsensä, oon huomannu. Joudun taistelemaan sen puolesta, muistuttamaan itseäni ja pakottamaan itteni tiedostamaan mikä ei ole enää omaa vaan jotain mitä multa odotetaan. Jos en täytä odotuksia, entä sitten? Pidemmän päälle se olis vaan karhunpalvelus. Mut mä haluan pitää elämässäni nekin, jotka oon tavannu aikaisemmin. Mä haluan ottaa yhteyttä, olla yhteyksissä, tavata ja viettää aikaa niiden kanssa. Netti ei riitä, tärkeämpää on todellisuus. Se et jutellaan, vaikka se tapahtuiski vaan chatissa. Tekstaillaan, soitellaan, tavataan. Se et face olis vaan pitämässä kärryillä toisen elämästä, ei olemassa ainoa yhteinen tekijä elämässä.

Pari viikkoa sitten iski vaihteeksi hyvin masentunu olo. Syksy sen tekee, tätä on näkyny muillakin. Vähän lapsellinen olo kun lukittaudun vessaan itkemään kesken koulupäivän. Joskus se oli ihan tavallista. Just mun tuuria, et ovelle päästyäni vessasta poistuu vanha työkaveri, ihminen joka ei pidä musta. Mittailtiin toisiamme katseillamme, hämmästeltiin yhteentörmäystä kun ei toistemme koulupaikasta tiedetty ja vaihdettiin lyhyet kuulumiset.

Mun elämässä ihmisiä on aina tullu ja menny.

Juoksen päättömästi pitkin maailmaa. Tapaan ihmisiä, tutustun, jopa ystävystyn -ja jatkan eteenpäin. Kun pysähdyn, olen hiljaa. Varjo vain, taka-alalla. Viime kesän jälkeen en halunnut uusia ystäviä. Oli helpompi olla yksin, jätetty ja petetty, parannella haavoja rauhassa. En halunnut tutustua ihmisiin, jotka kuitenkin kaappasivat minut mukaansa ja kuluneen vuoden aikana löysin itseni ties mistä kerran jos toisenkin. Ennen olisin jo sanonut heitä ystävikseni. Ennen olisin jo rakastanut heitä. En tahdo jäädä tähän, haluan jatkaa juoksuani. Pelottaa.

Tuon viimeisen sanan postasin kerran entiseen blogiini. Vain sen, en muuta. Seurailin siihen aikaan muutamia ihmisiä, joita en voi edes nettikavereiksi sanoa. Tuskin tiesin heistä mitään, paitsi sen mitä he blogissaan kirjoittivat. Yksi tuli kommentoimaan. Hän sanoi 'Älä pelkää, me ollaan täällä'. Se oli niin kauniisti sanottu. Ihminen jolla ei ollu aavistustakaan kuka tämä hiukan nuorempi neiti oli, sanoi jotain millä ystävää lohdutetaan.

Luin yhden kaverin postauksen sen fiiliksistä. Oli kiva nähdä miten ystävät antoi sille tukensa ja muistin miten moni on mua lohduttanu. Ehkä viiden vuoden päästä mullakin on ystäviä jotka todella pysyy mun elämässä, mut kavereista huolimatta oon hyvin yksin. Jos mulle tapahtuis jotain kamalaa, saisin uskomattoman paljon kannustusta. Tosielämässä mul on ehkä yks. Tosielämässä mul ei ole ainuttakaan joka olis pysyny aina mun rinnalla. Tosielämässä mun on pakko liikkua jatkuvasti tai muhun osuu. En haluu et mua sattuu enää. Ei hädässä ystäviä tunneta vaan arjessa. Kun mä olin suosittu ja sosiaalinen, mul oli ihmisiä joiden luulin pysyvän lähellä koko mun elämän. Kun kaikki kaatui ja mä vetäydyin syrjään, mulle ei jääny mitään. Naiivisti uskoin et se ei toistuis. Olin väärässä. Ja mä vaan odotin et niin käy uudestaan. Ja niin kävi. Ja vielä uudelleen.

Mä odotan et niin käy taas. En voi muutakaa. Ne ihmiset haukkuu aina toisiaan, sen hetken kun ne musta välittää. "Miks sä olet niiden kanssa?" "Ne ei ole sun arvoisia." "Onko niillä sitten mitään väliä?" Mä en vastaa 'On niillä, rakastan niitä, sä et ole yhtään erilainen', vaikka haluaisin. Odotan ja toivon etten ole oikeassa. Jatkan juoksemista. Pakoon.

Koska pelottaa liikaa, ahdistaa ja asiat patoutuu ja en uskalla luottaa, mä halusin tehdä asiat eri tavalla kuin tähän asti. Katsoa onko ne mun arvoisia. On vaikeaa pitää kiinni itsestään sen sijaan että sortuisi johonkin rooliin. Mistä mä tiedän et ne hyväksyy mut jos ne ei tiedä mun huonoja puolia? Kun ärsyttää, oon yleensä hiljaa ja pidän asiat itselläni. Oon siinä hyvä. Todella hyvä. Pelottavan hyvä. Voin kuvitella miten moni nauraisi räkäisesti päin naamaa kun väitän, että oon hyvä olee hiljaa. Siinä kohtaa hymyilisin takaisin ja olisin hyvin, hyvin hiljaa. Mut oon väsyny siihen. En hyödy siitä mitenkään, päinvastoin. Se ahdistaa, sattuu ja musertaa mut. Mun elämä on helpompaa kun teen asiat niinku oikeasti haluan ne tehdä. Vaikka sitten kävisi huonosti.

Ja oon huono siinä. Oon hyvin huono pitää meteliä itsestäni. Lyön aina yli.

Paitsi että teen sen ihan väärin, siitä seuraa mulle ongelmia. Joten nyt oon (taas, kahen vuoden jälkeen) itse aiheutetuissa ihmissuhdeongelmissa. Ja vaikka se on ikävää - todella kurjaa oikeastaan - niin mul on parempi fiilis ku jos olisin pitäny pääni kiinni. Tällanen mä oon, kiltti ja ihana, mut musta tulee äkkiä myrskypilvi, jos ärsytyskynnys ylittyy. En siedä mitä hyvänsä, en tahdo sietää ja uskon et ei mun kuulukaan. Äiti sanoi jokunen viikko sitten, et miten mun kaverit voi kestää mua. Jep, olen hankala lapsi, etenkin nykyään. Mä hiillyin vähän, koska asia ei kuulu hänelle ja koska kuka sanoi et käyttäydyn huonosti kavereitani kohtaan... No, nyt meni sekin siinä. Eli vastauksena: ei ne kestäkään! Tai tarkennettuna: ei mulla ole hajuakaan onks ne mun kavereita enää. Ehkä on, ehkä ne kestää mua ja hyväksyy mut siitä huolimatta et joskus oon todella kamala. (Ainakin nykyään tavallista kamalampi.) Tai sit vaihtoehtoisesti, ei ne kestä mua ja siks ne ei mun kavereita enää olekaan. En tiedä.

Onpas synkkää. Pientä takapakkia elämässä, muuten kaikki on varsin kivasti. :3

Winter is coming!

Tänään oli eka aamu kun oli herätessä kylmä.

Peiton alta olisi ollut ikävää kaivautua, jos uni ei olisi keskeytynyt juuri oikeassa kohdassa, ja nyt teekuppi lämmittää huuliani. Pehmoisissa kotiaamuvaatteissa lölliminen on ihan mukavaa vaikka väsyttää. Koulun alkamisen jälkeen ei ole kulunut päivääkään satamatta. Herätessä ilma oli kirkas, kylmä ja kuulas, nyt pilvet ovat jo kerääntyneet ja sää harmaa.

Myrkynvärinen pää ei säikäytä ketään. Pikemmin se osoittautui hyvin kutsuvaksi silitteleville käsille ja pörhöttäville sormille. Ihastuneita ääniä, järkytystä, paljon kehuja. Mietin vähän sopisiko se ollenkaan, mutta jos joku onkin jotain sellaista ajatellut, hän on niellyt sen. Kuulemma omistan myös ihanat jalat. Ensimmäinen kommentti hämmensi, toinen vielä enemmän.

Kouluaamuja

Kaduilla kulkevat ihmiset

ovatt kääriytyneet takkeihin

tai ainakin vetäneet jalkaansa pitkät housut 

eikä aurinkokaan enää loista

yhtä korkealla taivaankannella.

Tuuli viilenee

tuoksuu syksyltä

ja lakastueet lehdet putoilevat

puiden juurelle.

Aikaisia aamuja.

Katselen koululaisten virtoja

ja liityn siihen samaan joukkoon

jota rakennus vetää puoleensa kuin magneetti.

Hämmentyneitä katseita,

arkailevia sanoja,

varovaisia hymyjä.

Tutustuessa löytää itsestään uusia puolia.

Kaikki on uutta

ja samalla vanhaa

niin kuin aina ennenkin.

Toisinaan sitä voi

tuntea itsensä onnekkaaksi.

Tässä joukossa

en ole yhtään outo

tai ainakin he ovat yhtä outoja

ja minä sulaudun joukkoon

kevyesti

mutta silti niin persoonallisesti.

Tälläkään kertaa minä en ole se

jolla on halu tutustua muihin

mutta he haluavat tutustua minuun

ja yllätyn.

Eihän minun pitänyt kerätä ystäviä.

Mutta he valitsivat minut

ja tahtomattakin se imartelee

kun on kiinnostava.

Nyt on elokuu ja minä olen viljaa

Edellisestä postauksesta käviki ilmi et mul on ollu melkoinen kesä! Turku-Tampere-pääkaupunkiseutu -väliä on sahattu tiuhaan tahtiin ja moni varmasti miettii miten mun rahat on riittäny... Noh, aika monta juttua on jääny välistä, kun tili näyttää tyhjää. (Tai kun kalenteri näyttää maksimia, enkä voi olla kahdessa paikassa samaan aikaan. :( ) Oon oppinu priorisoimaan ja sinnittelemään olemattomilla ruokarahoilla. Kaikki mahdollinen on koettu ja fiilis on ihan hiton mahtava! Onnistujan olo. Syksyn seikkailuissa puhaltaa uudet tuulet. :)

Osittain mun kesätäpinää auttoi viime kesän draivi, osittain taas velvollisuusvapaalta keväältä jäi päälle paha tapa matkustaa kaupungista toiseen milloin minkäkin kaverin tai tapahtuman perässä. Eilen tosiaan alkoi koulu ja vajaan kahden vuoden kuluttua mulla toivottavasti on vaatetusalan artesaanin paperit käsissä. Tavoitteena olis oppia mahdollisimman paljon kaikkea, josta on hyötyä cosplayn, larppauksen, loleilun ja historiallisten tanssien suhteen. Pukuja! Upeita pukuja! <3 Ens viikolla aloitetaan ekat ompelut ja aiheena olis hameen väsääminen. Jos oon nopea, ehdin harjoitella enemmän ja tekee kaks tai hyvällä tuurilla kolmekin hametta. Tähtäisin kuitenki siihen kahteen, koska eka hame tulee kuitenki olemaan opettajan ohjeiden mukainen, mut toisesta haluisin kunnon lolita-hameen. En vielä tiedä miten vaikea sellainen on tehdä, joten haen myös niitä yksinkertaistettuja versioita, mut toi olis kuitenki yks mistä oon haavellu (valehtelematta) jo vuosia.

Huomenna suuntana Tampere (krhm, edellisestä vierailusta on peräti viisi viikkoa enkä ole nähnyt söpötyksiä peräti kahteen viikkoon...) ja tiedossa kahden larpin kokoukset + muuta mukavaa. Stressaa vähän ku olis ties mitä kaikkee hoidettavana, mun kamera ja mahdollisesti myös ulkoinen kovalevy jäivät porukoille ja tarvitsen niitä kipeästi, mut ei mitään mahdollisuuksia hakea niitä ennen ensi viikon viikonloppua. Perkele. Kaikenlaista pientä hoidettavaa... Vaatii vähän totuttelua kun ei voikaan tehdä asioita mihin vuorokaudenaikaan hyvänsä. Ristiriitaisista fiiliksistä huolimatta kaikki on aika jees. :)

Sekarotuisia hiuksia ja muuta mielenkiintoista

Nyt on tullu pidettyy taukoo jo pidemmän aikaa. Lähtökohtaisesti syynä on laiskuus, mut ehkä jonkin verran myös ajan puute. Kesä on lipsunut lumipyryineen sormien välistä ja ohdakkeenväristen hiusten on nähty haalistuvan monta kertaa. Tunnen eläneeni. Raskaaksi käyneen matkalaukkuelämän jälkeen toivotan syksyn tervetulleeksi. 

Kesäni alkoi kavereiden ylioppilasjuhlilla Turussa ja koulunpäättymismiitillä Helsingissä. Ilahduttavasti pääsin heti Vuotis-ystäväisen luokse maalle ja siellä tulikin parissa päivässä koettua vaikka ja mitä, mistä sisäinen luonnonlapsiminäni nautti. <3 Yöksi_piti_ mennä kotiin, mutta menin sekaisin päivissä ja kun kerran ilmaisen kyydin sain niin... No, päädyin Tampereelle vuorokautta liian aikaisin :D Pääsin seuraamaan kavereiden hienoa teatteriesitystä, menin hävyttömästi kuokkimaan heidän afterkahvitteluilleen ohjaajan kotiin ja totesin tuon vievän kärkipaikan top randomeimmista paikoista joihin olen päätynyt... Sitten seuraavana päivänä Doctor Who -miittiin! En ollu nähny ikuisuuksiin niitä mussukoita:3  Illaksi kotiin - ja seuraavana päivänä Lahteen Desuconiin. Tuttuja löytyi harvinaisen vähän, mut onneks Haltis oli seurana ja sain taas kokea pari hullua hetkeä kun osallistuin DesuRoyaleen, ammuskelin kilpakumppanini voitokkaasti vesipyssyillä ja palasin henkisesti ala-asteen pockysateeseen voittomerkkejä jaettaessa. Taistelu kannatti, vaikka en ensi vuoden lippua voittanutkaan - henkinen voitto tuli jo siitä kun pääsin kolmen parhaan joukkoon.

Seuraava viikko jatkui hieman rauhallisemmin, olin kotona ja näin larppituttuja, mutta viikonloppuna oli aika suunnata jälleen kohti  Tamperetta... Ja Metsäretkilarppia! <3 Hahmoni inhosi lähes joka hetkeä, mutta itselläni oli kivaa ja kun kyseisen hahmon päähän oli viimeksi päässyt puoli vuotta sitten, alkoi jo olla ikävä! Täydellisintä oli ehkä superromanttinen laiturilla tapahtunut kosinta, josta ei kyllä awkwardiutta puuttunut... :'D

Paluu kotiin ja omaan elämään oli vain hetkellinen, sillä nähtyäni muutamia kavereita ja käväistyäni Ikeassa metsästämässä verhoja, palasin taas Tampereelle ja sieltä juhannukseksi Hämeenlinnan tienoille larppaamaan. Täytyy kyllä sanoa, että juhannuksen alku oli melkoinen, kun auto hajosi kaksi kilometriä ennen määränpäätä! xD Siinä sitten viisi tyttöä ihmetteli että mitäs nyt tehdään ja miten tuo konepelti saadaan auki... Selityksetkin oli ihan parhaita, kun sitä savua tuprutti "jostain sieltä syvältä ja keskeltä". :'D  Onneksi kaveriporukan toinen auto oli seuraava joka paikalle osui, siinä sitten sumplittiin kamat toiseen autoon ja palattiin takaisin poimimaan meidät kyytiin.

Kesäroadtripin kaaduttua töiden ym. takia, toteutin pitkäaikaisen suunnitelmani nähdä yksi henkilö, yritin mennä luovuttamaan verta ja sain kuulla etten voi, pääsin ensimmäistä kertaa Megazoneen, pidettiin lautapelipäivä, ajettiin Porvooseen heittämään kaverit nukkumaan ja suunnattiin Suvin kanssa kohti Seinäjokea ja Provinssirockia! Viikko oli täynnä kaikkea sellaista, joka on pitänyt tehdä jo kolme vuotta sitten! :D Kesken provinssin kävin sukujuhlissa, mut vaikka muuten niistä oonki ihan tykänny (koska serkut vaan on parhaita) ni nyt meno oli kuolettavan tylsää... Onneksi mul oli hyvä tekosyy paeta paikalta.

Heinäkuu alkoi kasautuneilla kotitöillä, rästihommilla ja ties millä paperisodalla... Näin kavereita, leivoin kakkua ja pääsin kuvauttamaan Aliszar-hahmoni larppikamuilla, kun en kerta toukokuisessa larpissa tajunnu ja sit ilmat oli olleet niin surkeat. Hups,
jäin yöksi ja valvottiin kauan. Seuraavana päivänä kirpparille  - ja viikonlopuksi taas Tampereelle, tällä kertaa Taikataistelukerhoon! Oli hauskaa, afterit sisälsi paljon halailua ja hellittelyä ja lötköä kasautumista. <3 Parhautta. Sunnuntaina ehdin vielä just lautapelailemaan...

...ennenku piti mennä nukkumaan et aamulla jaksaa herätä pakkaamaan Auroriopisto-larppia varten! Hui. Pelistä ei sen enempää paitsi et se oli mun yhdestoista ja et KERRANKIN musta tuntui et vedin hahmon ihan täysillä ja niin hyvin ku osaan ja oli upeeta kuulla palautetta josta tiesi, et se oli onnistunu. Perjantaina ehdin purkaa kamat ja pakata uudet; lauantaina suuntasin kohti Turkua ja turkuvuotismiittiviikonloppua. <3 Lauantaina viitan tekoa, sunnuntaina Turun linna ja photoshoottailua. Ja parasta seuraa.

Tässä kohtaa mun suunnitelmana oli viettää Turussa koko viikonloppu, nähdä kaikkia niitä joita en ollu nähny aivan liian pitkään aikaan, osallistua Zombiewalkiin ja järjestää uus miitti, mut keskiviikkona kaikki loppuviikon suunnitelmat meni uusiksi. Porukat palas mökiltä ja ilmoitti et he lähtee Milanoon! Ei mitää - minä kans..! No sit vaan lentoa varaamaan ja alle vuorokauden päästä löydän itseni lentokoneesta nokka kohti Italiaa... Kieltämättä harmittaa kun missasin Zombiewalkin, Opiston afterit ja Feenikslaulu-kampanja osa 4. Varjojen vihan trailerikuvaukset, mut tuleehan niitä uusia. Toivottavasti! Miitin ajankohtaa pystyi onneksi siirtämään ja kavereidenkin näkeminen vaatii vain pientä sumplimista; lukuvuosi kun alkaa mun kohdalla jo 7.8.

Tällaista siis kuuluu mun kesään. :D Loppuviikko taitaa mennä lautapelailun ja Ropeconin merkeissä... Ensi viikolla tuskin maltan pysyä aloillani sen paremmin kun pitää hoitaa paperisotkuja ja lääkäriaikoja, nähdä tku&pk-seutukavereita, käydä leffaproggisporukan palaverissa ja sunnuntaina on meiän lutuisen pikkuveljen konfis. :3 Alkuviikko ennen lukuvuoden alkamista on omistettu itsensänolaamiskilpailulle, johon menin lupautumaan, vaikka yhä epäilyttää onks musta siihen... Onneks Pieni tulee tekee tehtäviä mun kanssa, joten siitä voi jopa tulla aika hauskaa. :)
Loistavaa kesän jatkoa kaikille! <3


Vielä on kesää jäljellä, vielä tulee kauniita päiviä, vielä voin löytää ystävän, vielä tilaisuuden saan!




>>Eräs tuntematon ajattelija on pohtinut elämäänsä näin:

"Jos saisin elää elämäni uudelleen yrittäisin ensi kerralla tehdä enemmän erehdyksiä. Rentoutuisin, olisin taipuisampi, olisin hupsumpi kuin olen tällä matkallani ollut. Matkustelisin, hulluttelisin, kiipeäisin öisin useammin vuorille, uisin joessa, katselisin auringonlaskuja. Kävelisin ja katselisin ympärilleni enemmän. Söisin enemmän jäätelöä ja vähemmän papuja. Jos joutuisin elämään elämäni uudestaan, kävisin uusissa paikoissa, tekisin uusia asioita, kantaisin vähemmän matkatavaraa mukanani. Jos saisin elämäni uudelleen elettäväksi, kulkisin paljain jaloin aikaisesta keväästä myöhäiseen syksyyn. Ajelisin karusellissä ja poimisin päivänkakkaroita".<<

Kevättä ilmassa, hymy huulilla ja rakkaus sydämessä

Tällaset päivät on parhaita. Eilisillan kurjuus ja myrtyneellä äänellä lausutut sanat on poispyyhkäistyjä, vaikka nukuin vähän ja univelkaa on taas liian monelta päivältä.

Roses are red, violets are blue, sugar is sweet and so are you

...if you are my friend, I'm yours too. <3


Ystävänpäiviä kaikille!

Tänään on taas se päivä vuodesta, kun rakastavaiset ympäri maailmaa kerääntyy kaduille ja sinkkuja masentaa - vai mites se menikään? Suomessa ei yllätysyllätys vietetä tyttöystävän/poikaystävän päivää vaan ihan kaikkien rakkaiden ihmisten päivää, jos sitäkää... Monet suomalaiset kokee et päivä on täydellisen turha, seurusteli tai ei. Mun mielestä se on kauheen masentavaa. Sana ystävä on jo itsessään ihan uniikki sana, sitäpä ei joka kielestä löydykää!

Näitä Ystävänpäivä on turhin päivä vuodessa -stereotypioita on kahdenlaisia:

...tai siis 'cmoon? Ystävänpäivä on tyylii mun lempipäivä vuodessa! <3 Joo, siitä on tehty kaupallinen juhla, mut so what? Niin on kaikesta muustaki mitä maailmasta löytyy! Ketä kiinnostaa shoppailla jotain lahjoja ku paras lahja on kumminki se et vietät ystävien kaa aikaa... Aina ei voi tehä ees sitä, mut sit voi kertoo toiselle miten tärkee se on. Tottakai sen voi tehdä muulloinki mut löytyyhän vuodesta äitienpäivä ja isänpäiväki, enkä ole ikinä kuullu kenenkää marisevan miten vanhempii pitäis arvostaa muutenki ku kerran vuodessa. Kun on kerta tekosyy juhlia, miks ihmeessä sitä ei vois käyttää hyväkseen?

"Life isn't about waiting for the storm to pass; it's about learning to dance in the rain." - Vivian Greene

Ihan sama vaikka satais sydämiä ja hattaraa ja imelää siirappia eikä olis ketään jonka kanssa söpöillä; söpöilkää ystävien kanssa omalla tavallanne, tanssikaa siinä pinkissä rakkaushöyryssä ja rakastakaa maailmaa ja itteänne ja ystäviänne. Mä nään noi sydämet mun ystävinä. Mä viihdyn mun ystävien ympäröimänä. Mun on ihan turha olla katkera siit ettei mul ole mitään sydänkäpystä, jota myös seurustelukumppaniksi kutsutaan.

Katoin just täl viikol ton leffan^^ :D Se oli mahtava! Hyvin kliseinen ja ennalta-arvattava, mut siinä se pointti onkin. Lisäks se päähenkilö on hyvin samanlainen ku minä; aito ja iloinen ja rakasti ystävänpäivää. Erona siin oli se et se deittaili vähän välii jotakuta eikä se uskonu parisuhteeseen. Mä taas uskon suhteisiin, mut en oikeen uskalla laittaa itteäni alttiiks. Ehkä just tän asian takia mä en tuu ikinä vihaa ystävänpäivää vaikka joskus sattuisinki pettyy rakkaudessa, niinhän käy jokaiselle jossain kohtaa elämää?  Siihen asti voin nauttia sinkkuelämästäni - ystävien kanssa! <3

minääää

Okei. Ehkä tyhmin idea ikinä hakata kynsilakkapullo rikki vasaralla. Oikeesti. Älkää kokeilko.

Ei muuten ollu edes terapeuttista ja arvatkaa onks ne sirpaleet karvamatossa. Että moi vaan. Imuroin seuraavat viis tuntii... Jaa että mistä saan näin nerokkaan idean? No kun mun piti lakata mun korpparikrakan hopeiset raidat pronssisiksi, mut se lakka loppu just yks raita ennen ku olin valmis ja ajattelin et ne rippeet riittäis siihen loppuun. Eikä muuten riittäny, kiitos tästäki.


Oon käsittämättömän looginen ollakseni korpinkynsi, tulkaa ihmees kaikki nauraa mulle.

Myrkkybiisejä aivoille

Löysin julkaisemattoman postauksen joka on päivätty 15.10.2012. Hups, hih, olin sillon Ranskassa ja taisin unohtaa julkaista ku tuli kiire mennä jonneki. En viitti poistaakaan tota ni julkaistaan nyt sitte.

En ees muista mitä nää biisit on (nimet ei näy ennenku ne julkasee, mut jotain ällöimeliä nuo oli...), paitsi ton vikan, joka on edelleenki yhtä riipivä ku sillon ku kuulin sen ekan kerran. Muistaakseni kaveri lähetti sen tekstarilla ja mul ei ollu konetta auki ku olin just menos nukkuu, mut kuuntelin sen ihan ekaksi ku heräsin ja sit olin niin vesiputous. :')

Menneitä, Snoop ja surkea postailutahti

Yhyy oon ollu tosi huono jutustelee... Koitan kaivella jotain juttuja selitettäväksi, vaikka mulle ei ole tapahtunu juuri mitään. Mutta kun sosiaalisuus tuntui kovin vaikealta, halusin poistaa nettielämäni ja etenkin Facebookin. :D Ei pystynyt, olisin liian ulkona kaikesta. Ihmiset unohtaa mut jo nyt; entä sitten jos ne ei edes vois ottaa yhteyttä? Jännästi puhelinnumeroja ei enää tartte samalla tapaa ku ennen. Täst tuliki mieleen et jotenkin on kovin hämmentävää kun elämästä löytyy ihminen, joka tuntuu kuuluneen siihen aina. Vaikka se on ajautunut pois ja yhteisestä ajasta tuntuu kuluneen tuhat vuotta, silti on epämääräinen fiilis et jos vaan jatkan eteenpäin, kyl meiän polut vielä risteää uudelleen. Niin ne aina.

 Olavi Uusivirta - Tuhat vuotta sitten

 ~ Oliko heinäkuussa lunta / ja vartiovuori hiljaa? / Katseltiinko toisiamme kesä läpi sormien? / Tuhat vuotta sitten / istuttiinko laiturilla kolmeen? / Mentiinkö lujaa eteenpäin vai lujaa paikoillaan? ~ 

Viime vuos oli paras, hauskin, opettavaisin, mielenkiintoisin, surullisin, omituisin, kokemusrikkain ja jännittävin vuosi koko mun elämäni aikana! Ne jotka ootte ollu osa sitä, tietää sen, enkä voi ku toivoa et saisin halata teitä kaikkia lämpimästi ja kiittää. Osa ei vois välittää siitä vähääkään, osa kahta enemmänkin. :) Oon parempi ihminen kuin vuosi sitten. Oon fiksumpi ja ymmärrän enemmän. Löysin itteni lukemattomista uusista tilanteista. Tutustuin niin moneen tajuttoman hienoon ihmiseen et sekosin laskuissa jo maaliskuun tienoilla! Kiitos teille kaikille, ootte upeita ja ihailen teitä valtavasti. Kiitos myös vanhoille tutuille, oon ollu enimmän aikaa hävyttömän huono pitää yhteyttä mut silti ihailtavan moni on jaksanu olla kuuntelevana korvana ja sopeutunu mun maagisen mahdottomiin aikatauluihin. Se onkin ainoa mikä mua kaduttaa, etten ole pystyny jakaa aikaani enempää teiän kanssa. Ehkä saan korjattua sen tänä vuonna, ainakin aion yrittää.
Lopultaki mul on vaan yks sana sanottavana:
KIITOS.


En puhunu hoitokoirulistakaan..... Meil oli mielenkiintonen eka päivä Snoopin kanssa! Tarkotus oli kertoa sen koiruuksista enemmänkin, mut kuukausi meni niin nopeesti enkä ollu kotona juuri yhtään! Se lähti tossa puoltoista viikkoa sitten ja on vähän ikävä.
Tää kyseinen tarina liittyy mun ihan ekaan HP-ficciin. :D Kirjotin sen sen pohjalta ku vitoskirjassa FK varjostaa Harrya ja käy ilmi et sitä on aina pidetty silmällä tarkemmin kun se arvaakaan ja lähin kehittelee sitä siitä, koska mul oli pienenä sellanen tunne et mua seurataan.

Lähettiin pururadalle vaikka siel oliki tosi liukasta ja kierrettiin koirapuistoon. Oli tosi pelottavaa. Mystistä sumua tiivistyi kaikkialle. Pilvet oli hajaantunu, kuu paistoi ja valaisi jään kirkkaasti. Ei viihdytty siel kauheen kauaa ja lähettiin pois. Mä ehdin jo miettii et tää oli niiiiiiiin huono idea, ties mitä monstereita pimeässä vaanii. Ja sit, ihan yhtäkkiä koko koirapuistoon rävähti kirkkaat valot. Oisin varmaan saanu sydärin jos oltais oltu yhtään lähempänä, en edes tienny et se on valaistu. Jatkettiin matkaa, mietin vaan et ei saakeli jos nää valot alkaa nyt värisee ja joku demoni hyökkää mun kimppuun... Ja sit. Koko. Pururadan. Valot. Sammui. Mä oli tyylii pilkkopimeessä kiiltävän jäisellä tiellä, pienellä nyppylällä niin et molempiin suuntiin alas vie jäämäki - toinen autotielle ja toinen pururadan loppuun. Päätin etten edes yritä kiertää vaan palasin varovasti takaisin. Olo oli kyllä niin helpottunu ku pääs tielle ja asiaa auttoi huomattavasti se ku vieressä kulki iso koira.

Mul ei (tietenkää...) ollu heijastinta, mut onneks oli myöhä ja sillä tiellä ei muutenkaa törmää usein autoihin. Mun tuurilla sieltä kummiski tuli yks auto vastaan ja pysähdyin melkein ojaan tien toiselle laidalle odottelee et se menee ohi. Säikähdin ihan sairaasti ku se auto pysähty joku kymmenen metrii ennen meitä. Mielessä ehti välähtää ties mitä tappajazombi-kidnappaus-juttuja, kun se sit onneks jatko varovasti matkaa. Mut oli kriipiä. :'D Mul oli silti edelleen sellanen fiilis et joku seuras ja ajattelin vaan et kuhan en kato taakseni tai silmäkulmastani tai juokse tai muutenkaan näytä et epäilisin jonki olevan vinossa, mulle ei voi käydä mitään. Onks kukaan muu huomannu et kaikki aina tapetaan siinä kohtaa kun ne huomaa et jossain on joku?

Sit ku Snoop jäi nuuskuttaa jotain mä vilkasin ihan äkkiä meiän taakse - ja olin saada sydärin, ku jotain meni tien yli. Koira? Ei. Kissa? (tässä kohtaa tien yli meni toinen samanlainen..) Totesin et se näkyy liian selvästi, noin kaukaa kissa ei ole tarpeeks iso eläin. Peura? (tässä kohtaa kolmas meni tien yli...) Aloin nauraa ihan sikana ku tajusin et ne oli muuten tismalleen sama peurakolmikko, josta olin rapotroinu Katjalle (ja se isälleen, voi peura raukkoja) kun ne oli kuljeskellu meiän takapihan ohi jonkin aikaa takaperin.

Miten tää sit liitty mun ficciin? No siinä kyseinen seurailija oli hirvi, päätelkää siitä. :'D

ynngh ikävä Indyä D:

Koitin totutella Snoopin kanssa porukoita koiranomistajan elämään ja ehkä onnistuin! Olisi hyvin ihanaa saada pentu taloon, vaikka en siellä enää asukaan (mitä ei kyllä arvaisi viimisestä kuukaudesta..).

btw. Lontoossa oli upeaaaaaaaaa <33 Välillä ihan t-paita keli ja hyi kun oli kamalaa palata Suomeen kun tääl oli satanu lunta ja pakkasta -20 ja yök. Tulis jo kevät! Vaikka oon talven lapsi ni kesä on mun rakkauteni. Positiivisena puolena nyt näkee aurinkoa!! hih. Ja meillä oli ihananana söps kaappilarppi kun piti selvitellä suhdekuvioita ja awwwwww ne on niin söpöjäää <3 Ok, ok. Oon käsittämättömän hölmö romantikko ollakseni tällanen ikisinkku mut jos noi tosta saa itteään niskasta kiinni ni ehkä mä pääsen kokeen ensi rakkauden huumaa hahmon kautta. x)

(ei ole mun piirtämä - sääli, voisin kyllä - eikä edes kuvaa larppia, mut se on niin söpö ja fluffy tui <3)

Välillä ton hahmon pelaaminen on liianki helppoa kun se on niin minä, mut edellinen uudenvuodenpeli meni 15-v jätkänä joka on kaikkea muuta kuin minä ja vaikka kyseessä oli minipeli, vaihtelu virkisti. Larppitoverit meinas kuolla nauruun kun ne näki mun muodonmuutoksen; en malta oottaa et saan kuvia käsiini!
Eli mitäs tästä voi päätellä... Kesät coneissa, talvet larpeissa ja reissailua ympäri vuoden. <3 Toimii.

Lapsi on terve kun se leikkii. Ihmisestä tulee vanha kun se lopettaa leikkimisen.

Löysin muuten joulun alla tällaisen söpöyden (onpas tässä postauksessa paljon ikävä-ikävää :o) :

En tarvitse enkeliä joulukuuseeni tänä vuonna. Minulla on jo yksi
taivaassa katsellen alas maahan. Laita tämä tilapäivitykseesi jos
sinulla on joku taivaassa jota kaipaat tänäkin jouluna luoksesi. 


OH. NIIN. Materialismionni on kaunis asia ja muuta mut mä ansaitsen sen koska tittididii hihi omistan maailman the täydellisimmän korun jonka ostamista oon odotellu kaks_ja_puol_vuotta ja nyt se on MUN ja se on niin täydellinen ja oon niin ylpeä omistaja ja hui kamala en ehkä uskalla käyttää sitä mut kun Arwen Evenstarin koru vaan on jotain upeaa. o__O