Syksyn sävel
Mikähän julkisia tänään vaivaa... Kolme junavuoroa peruttu (ainakin, en tiedä miten moni ennen mun lähtöä) putkeen ja päätin kävellä kouluun. Äkkiähän sen neljä kilsaa olis pyörällä hurauttanu mut kävely houkutteli enemmän, vaikka sitte myöhästynki pahemmin. En silti jääny asemalle seisoo. Kävely on kivaa ja oon liikkunu liian vähän nyt ku en enää pyöräile.... Ihan mielenkiinnosta vois kattoo meneeks täs miten kauan. 40min vois hyvin kävellä talvellaki jos jaksaa. Vois jaksaa. :D Siin herää paremmin ku junas/bussis, voi lähtee kotoa ilman tarkempii aikataului ja jee olen aktiivinen. Iltapäiväl ei kumminkaa jaksa. :D
Kävellessä bloggailen. Tarpeeks lämmin et sormii ei palele. Mun pitäis kirjoittaa sitä koulublogiaki mut meh. Kovin harvakseltaan postailen tänneki. Havahduin lokakuun alussa, kun tajusin että ensimmäistä kertaa moneen vuoteen mulla ei ole mitään käsitystä mitä haluaisin joululahjaksi. Yleensä teen joululahjatoivelistani jo elokuussa, mut mul ei ole vieläkään mitään mielenkiintoa pohtia koko asiaa. Ehkä ainoa mitä saattaisin kaivata on kajarit, koska ne maksaa ja olen köyhä opiskelija. :D Muuten tuhlaan kaikki rahani siihen mitä milloinkin tarvitsen.
Marraskuu
Pian se on! Vanha tuttu Nano :3 NaNoWriMo 2014. Suunnittelut vähän kesken mut onneks maailma ja hahmot on niin tuttuja. :) Jatkan viime vuodesta ja vaikka nyt on koulu riesana, tarkoitus olis voittaa. o/ :p En yhtään tiedä miten käyn, motivaatio ailahtelee ja syksy verottaa voimia.
Wish me luck!
tiistai 28. lokakuuta 2014
perjantai 3. lokakuuta 2014
Miksi leipä putoaa aina voipuoli alaspäin?
Oon nyt kaks päivää maratoonannu Game of Thronesia ja sain katottua kakkos- ja kolmostuottarit. Syyskuu meni ihan käsittämättömän nopeesti. Oon ainakin neljä kertaa aloittanu uutta postausta ja mitään en kirjoittanu loppuun... Jos olisin lähettäny viime postauksen vaan pari tuntia myöhemmin, se olis sisältäny hienon kuvauksen mun loppupäivästä. Lyhyesti: kaaduin pyörällä ja pari viikkoa oli polvi turvonnut ja käpöttelin kepeillä. Aivan tajuttoman ärsyttävää. Paitsi että podin jatkuvaa särkyä, asioiden tekeminen hankaloittui viisinkertaisesti, motivaatio laski kuin lehmän häntä ja en pystyny edes siivoamaan. -.- Kaiken huipuksi tulin vielä kipeäksi ja sitten Tracon. Voihan conirutto, en paremmin sano. Onneksi ei iskeny erityisen pahasti, mut tän kaiken kasauman jälkeen olin ihan mukavasti jäljessä kouluhommista. No, siitä suosta noustiin sitten yllättävän nopeasti heti kun jalka antoi myöden ja vaikka se oli ihan viime viikkoon asti vähän hankala, niin nyt voi taas pyöräillä. o/
Lievää fb-ahdistusta taas havaittavissa, mut kuun alussa olin löytäny siihen parannuskeinon. Haluun pitää kaikki kavereinani, oon sosiaalinen ja rakastan niitä ihania ihmisiä jotka on löytäny tiensä mun elämääni. Silti, joskus on pakko huomata et ei pysty. Mä mietin pitkään miks en haluu noita seinälleni, miks sanoin suoraan koulukavereille et en aio hyväksyä niitä fb-kamuiksi... Haluun oikeita ihmisiä. Haluun ihmiset niiden sanojen ja kuvien takana, haluan luottamusta joka syntyy vaan yhdessäololla. Miks luotan enemmän kerran tavattuihin larppikavereihini kuin ihmisiin viiden vuoden takaa? Koska niiden kanssa oon tekemisissä. Ne on mun elämässä nyt. Niiden edessä voin olla oma itseni.
On vaikeaa olla oma itsensä, oon huomannu. Joudun taistelemaan sen puolesta, muistuttamaan itseäni ja pakottamaan itteni tiedostamaan mikä ei ole enää omaa vaan jotain mitä multa odotetaan. Jos en täytä odotuksia, entä sitten? Pidemmän päälle se olis vaan karhunpalvelus. Mut mä haluan pitää elämässäni nekin, jotka oon tavannu aikaisemmin. Mä haluan ottaa yhteyttä, olla yhteyksissä, tavata ja viettää aikaa niiden kanssa. Netti ei riitä, tärkeämpää on todellisuus. Se et jutellaan, vaikka se tapahtuiski vaan chatissa. Tekstaillaan, soitellaan, tavataan. Se et face olis vaan pitämässä kärryillä toisen elämästä, ei olemassa ainoa yhteinen tekijä elämässä.
Pari viikkoa sitten iski vaihteeksi hyvin masentunu olo. Syksy sen tekee, tätä on näkyny muillakin. Vähän lapsellinen olo kun lukittaudun vessaan itkemään kesken koulupäivän. Joskus se oli ihan tavallista. Just mun tuuria, et ovelle päästyäni vessasta poistuu vanha työkaveri, ihminen joka ei pidä musta. Mittailtiin toisiamme katseillamme, hämmästeltiin yhteentörmäystä kun ei toistemme koulupaikasta tiedetty ja vaihdettiin lyhyet kuulumiset.
Mun elämässä ihmisiä on aina tullu ja menny.
Juoksen päättömästi pitkin maailmaa. Tapaan ihmisiä, tutustun, jopa ystävystyn -ja jatkan eteenpäin. Kun pysähdyn, olen hiljaa. Varjo vain, taka-alalla. Viime kesän jälkeen en halunnut uusia ystäviä. Oli helpompi olla yksin, jätetty ja petetty, parannella haavoja rauhassa. En halunnut tutustua ihmisiin, jotka kuitenkin kaappasivat minut mukaansa ja kuluneen vuoden aikana löysin itseni ties mistä kerran jos toisenkin. Ennen olisin jo sanonut heitä ystävikseni. Ennen olisin jo rakastanut heitä. En tahdo jäädä tähän, haluan jatkaa juoksuani. Pelottaa.
Tuon viimeisen sanan postasin kerran entiseen blogiini. Vain sen, en muuta. Seurailin siihen aikaan muutamia ihmisiä, joita en voi edes nettikavereiksi sanoa. Tuskin tiesin heistä mitään, paitsi sen mitä he blogissaan kirjoittivat. Yksi tuli kommentoimaan. Hän sanoi 'Älä pelkää, me ollaan täällä'. Se oli niin kauniisti sanottu. Ihminen jolla ei ollu aavistustakaan kuka tämä hiukan nuorempi neiti oli, sanoi jotain millä ystävää lohdutetaan.
Luin yhden kaverin postauksen sen fiiliksistä. Oli kiva nähdä miten ystävät antoi sille tukensa ja muistin miten moni on mua lohduttanu. Ehkä viiden vuoden päästä mullakin on ystäviä jotka todella pysyy mun elämässä, mut kavereista huolimatta oon hyvin yksin. Jos mulle tapahtuis jotain kamalaa, saisin uskomattoman paljon kannustusta. Tosielämässä mul on ehkä yks. Tosielämässä mul ei ole ainuttakaan joka olis pysyny aina mun rinnalla. Tosielämässä mun on pakko liikkua jatkuvasti tai muhun osuu. En haluu et mua sattuu enää. Ei hädässä ystäviä tunneta vaan arjessa. Kun mä olin suosittu ja sosiaalinen, mul oli ihmisiä joiden luulin pysyvän lähellä koko mun elämän. Kun kaikki kaatui ja mä vetäydyin syrjään, mulle ei jääny mitään. Naiivisti uskoin et se ei toistuis. Olin väärässä. Ja mä vaan odotin et niin käy uudestaan. Ja niin kävi. Ja vielä uudelleen.
Mä odotan et niin käy taas. En voi muutakaa. Ne ihmiset haukkuu aina toisiaan, sen hetken kun ne musta välittää. "Miks sä olet niiden kanssa?" "Ne ei ole sun arvoisia." "Onko niillä sitten mitään väliä?" Mä en vastaa 'On niillä, rakastan niitä, sä et ole yhtään erilainen', vaikka haluaisin. Odotan ja toivon etten ole oikeassa. Jatkan juoksemista. Pakoon.
Koska pelottaa liikaa, ahdistaa ja asiat patoutuu ja en uskalla luottaa, mä halusin tehdä asiat eri tavalla kuin tähän asti. Katsoa onko ne mun arvoisia. On vaikeaa pitää kiinni itsestään sen sijaan että sortuisi johonkin rooliin. Mistä mä tiedän et ne hyväksyy mut jos ne ei tiedä mun huonoja puolia? Kun ärsyttää, oon yleensä hiljaa ja pidän asiat itselläni. Oon siinä hyvä. Todella hyvä. Pelottavan hyvä. Voin kuvitella miten moni nauraisi räkäisesti päin naamaa kun väitän, että oon hyvä olee hiljaa. Siinä kohtaa hymyilisin takaisin ja olisin hyvin, hyvin hiljaa. Mut oon väsyny siihen. En hyödy siitä mitenkään, päinvastoin. Se ahdistaa, sattuu ja musertaa mut. Mun elämä on helpompaa kun teen asiat niinku oikeasti haluan ne tehdä. Vaikka sitten kävisi huonosti.
Ja oon huono siinä. Oon hyvin huono pitää meteliä itsestäni. Lyön aina yli.
Paitsi että teen sen ihan väärin, siitä seuraa mulle ongelmia. Joten nyt oon (taas, kahen vuoden jälkeen) itse aiheutetuissa ihmissuhdeongelmissa. Ja vaikka se on ikävää - todella kurjaa oikeastaan - niin mul on parempi fiilis ku jos olisin pitäny pääni kiinni. Tällanen mä oon, kiltti ja ihana, mut musta tulee äkkiä myrskypilvi, jos ärsytyskynnys ylittyy. En siedä mitä hyvänsä, en tahdo sietää ja uskon et ei mun kuulukaan. Äiti sanoi jokunen viikko sitten, et miten mun kaverit voi kestää mua. Jep, olen hankala lapsi, etenkin nykyään. Mä hiillyin vähän, koska asia ei kuulu hänelle ja koska kuka sanoi et käyttäydyn huonosti kavereitani kohtaan... No, nyt meni sekin siinä. Eli vastauksena: ei ne kestäkään! Tai tarkennettuna: ei mulla ole hajuakaan onks ne mun kavereita enää. Ehkä on, ehkä ne kestää mua ja hyväksyy mut siitä huolimatta et joskus oon todella kamala. (Ainakin nykyään tavallista kamalampi.) Tai sit vaihtoehtoisesti, ei ne kestä mua ja siks ne ei mun kavereita enää olekaan. En tiedä.
Onpas synkkää. Pientä takapakkia elämässä, muuten kaikki on varsin kivasti. :3
Lievää fb-ahdistusta taas havaittavissa, mut kuun alussa olin löytäny siihen parannuskeinon. Haluun pitää kaikki kavereinani, oon sosiaalinen ja rakastan niitä ihania ihmisiä jotka on löytäny tiensä mun elämääni. Silti, joskus on pakko huomata et ei pysty. Mä mietin pitkään miks en haluu noita seinälleni, miks sanoin suoraan koulukavereille et en aio hyväksyä niitä fb-kamuiksi... Haluun oikeita ihmisiä. Haluun ihmiset niiden sanojen ja kuvien takana, haluan luottamusta joka syntyy vaan yhdessäololla. Miks luotan enemmän kerran tavattuihin larppikavereihini kuin ihmisiin viiden vuoden takaa? Koska niiden kanssa oon tekemisissä. Ne on mun elämässä nyt. Niiden edessä voin olla oma itseni.
On vaikeaa olla oma itsensä, oon huomannu. Joudun taistelemaan sen puolesta, muistuttamaan itseäni ja pakottamaan itteni tiedostamaan mikä ei ole enää omaa vaan jotain mitä multa odotetaan. Jos en täytä odotuksia, entä sitten? Pidemmän päälle se olis vaan karhunpalvelus. Mut mä haluan pitää elämässäni nekin, jotka oon tavannu aikaisemmin. Mä haluan ottaa yhteyttä, olla yhteyksissä, tavata ja viettää aikaa niiden kanssa. Netti ei riitä, tärkeämpää on todellisuus. Se et jutellaan, vaikka se tapahtuiski vaan chatissa. Tekstaillaan, soitellaan, tavataan. Se et face olis vaan pitämässä kärryillä toisen elämästä, ei olemassa ainoa yhteinen tekijä elämässä.
Pari viikkoa sitten iski vaihteeksi hyvin masentunu olo. Syksy sen tekee, tätä on näkyny muillakin. Vähän lapsellinen olo kun lukittaudun vessaan itkemään kesken koulupäivän. Joskus se oli ihan tavallista. Just mun tuuria, et ovelle päästyäni vessasta poistuu vanha työkaveri, ihminen joka ei pidä musta. Mittailtiin toisiamme katseillamme, hämmästeltiin yhteentörmäystä kun ei toistemme koulupaikasta tiedetty ja vaihdettiin lyhyet kuulumiset.
Mun elämässä ihmisiä on aina tullu ja menny.
Juoksen päättömästi pitkin maailmaa. Tapaan ihmisiä, tutustun, jopa ystävystyn -ja jatkan eteenpäin. Kun pysähdyn, olen hiljaa. Varjo vain, taka-alalla. Viime kesän jälkeen en halunnut uusia ystäviä. Oli helpompi olla yksin, jätetty ja petetty, parannella haavoja rauhassa. En halunnut tutustua ihmisiin, jotka kuitenkin kaappasivat minut mukaansa ja kuluneen vuoden aikana löysin itseni ties mistä kerran jos toisenkin. Ennen olisin jo sanonut heitä ystävikseni. Ennen olisin jo rakastanut heitä. En tahdo jäädä tähän, haluan jatkaa juoksuani. Pelottaa.
Tuon viimeisen sanan postasin kerran entiseen blogiini. Vain sen, en muuta. Seurailin siihen aikaan muutamia ihmisiä, joita en voi edes nettikavereiksi sanoa. Tuskin tiesin heistä mitään, paitsi sen mitä he blogissaan kirjoittivat. Yksi tuli kommentoimaan. Hän sanoi 'Älä pelkää, me ollaan täällä'. Se oli niin kauniisti sanottu. Ihminen jolla ei ollu aavistustakaan kuka tämä hiukan nuorempi neiti oli, sanoi jotain millä ystävää lohdutetaan.
Luin yhden kaverin postauksen sen fiiliksistä. Oli kiva nähdä miten ystävät antoi sille tukensa ja muistin miten moni on mua lohduttanu. Ehkä viiden vuoden päästä mullakin on ystäviä jotka todella pysyy mun elämässä, mut kavereista huolimatta oon hyvin yksin. Jos mulle tapahtuis jotain kamalaa, saisin uskomattoman paljon kannustusta. Tosielämässä mul on ehkä yks. Tosielämässä mul ei ole ainuttakaan joka olis pysyny aina mun rinnalla. Tosielämässä mun on pakko liikkua jatkuvasti tai muhun osuu. En haluu et mua sattuu enää. Ei hädässä ystäviä tunneta vaan arjessa. Kun mä olin suosittu ja sosiaalinen, mul oli ihmisiä joiden luulin pysyvän lähellä koko mun elämän. Kun kaikki kaatui ja mä vetäydyin syrjään, mulle ei jääny mitään. Naiivisti uskoin et se ei toistuis. Olin väärässä. Ja mä vaan odotin et niin käy uudestaan. Ja niin kävi. Ja vielä uudelleen.
Mä odotan et niin käy taas. En voi muutakaa. Ne ihmiset haukkuu aina toisiaan, sen hetken kun ne musta välittää. "Miks sä olet niiden kanssa?" "Ne ei ole sun arvoisia." "Onko niillä sitten mitään väliä?" Mä en vastaa 'On niillä, rakastan niitä, sä et ole yhtään erilainen', vaikka haluaisin. Odotan ja toivon etten ole oikeassa. Jatkan juoksemista. Pakoon.
Koska pelottaa liikaa, ahdistaa ja asiat patoutuu ja en uskalla luottaa, mä halusin tehdä asiat eri tavalla kuin tähän asti. Katsoa onko ne mun arvoisia. On vaikeaa pitää kiinni itsestään sen sijaan että sortuisi johonkin rooliin. Mistä mä tiedän et ne hyväksyy mut jos ne ei tiedä mun huonoja puolia? Kun ärsyttää, oon yleensä hiljaa ja pidän asiat itselläni. Oon siinä hyvä. Todella hyvä. Pelottavan hyvä. Voin kuvitella miten moni nauraisi räkäisesti päin naamaa kun väitän, että oon hyvä olee hiljaa. Siinä kohtaa hymyilisin takaisin ja olisin hyvin, hyvin hiljaa. Mut oon väsyny siihen. En hyödy siitä mitenkään, päinvastoin. Se ahdistaa, sattuu ja musertaa mut. Mun elämä on helpompaa kun teen asiat niinku oikeasti haluan ne tehdä. Vaikka sitten kävisi huonosti.
Ja oon huono siinä. Oon hyvin huono pitää meteliä itsestäni. Lyön aina yli.
Paitsi että teen sen ihan väärin, siitä seuraa mulle ongelmia. Joten nyt oon (taas, kahen vuoden jälkeen) itse aiheutetuissa ihmissuhdeongelmissa. Ja vaikka se on ikävää - todella kurjaa oikeastaan - niin mul on parempi fiilis ku jos olisin pitäny pääni kiinni. Tällanen mä oon, kiltti ja ihana, mut musta tulee äkkiä myrskypilvi, jos ärsytyskynnys ylittyy. En siedä mitä hyvänsä, en tahdo sietää ja uskon et ei mun kuulukaan. Äiti sanoi jokunen viikko sitten, et miten mun kaverit voi kestää mua. Jep, olen hankala lapsi, etenkin nykyään. Mä hiillyin vähän, koska asia ei kuulu hänelle ja koska kuka sanoi et käyttäydyn huonosti kavereitani kohtaan... No, nyt meni sekin siinä. Eli vastauksena: ei ne kestäkään! Tai tarkennettuna: ei mulla ole hajuakaan onks ne mun kavereita enää. Ehkä on, ehkä ne kestää mua ja hyväksyy mut siitä huolimatta et joskus oon todella kamala. (Ainakin nykyään tavallista kamalampi.) Tai sit vaihtoehtoisesti, ei ne kestä mua ja siks ne ei mun kavereita enää olekaan. En tiedä.
Onpas synkkää. Pientä takapakkia elämässä, muuten kaikki on varsin kivasti. :3
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)