Jotain. Ihan vain jotain.

Luin tänää vanhaa au pair -blogiani ja nauroin. Niin moni asia oli niin eri tavalla ja niin moni asia ei ole muuttunut yhtään. Olin unohtanu miten hukassa se ihminen oli. Ei sillä ettenkö edelleen olis jokseenkin hukassa, mut ihan eri tavalla kuin silloin. Oon ikäänkuin asettunut tänne.

Rehellisyyden nimissä on todettava et en oo aina ihan tyytyväinen. En jotenki koe et tää olis sitä elämää mitä haluisin, mut oon liian laiska muuttaakseni mitään. Typerää, koska tiedän hyvin et teen sen vaan siksi koska a) nykyinen on niin helppoa, b) en halua aiheuttaa pahaa mieltä/vaikeaa tilannetta mun kämppikselle, c) mun kämppis on oikeasti maailman ihanin ja meiän yhteiselo on tosi sujuvaa, d) asun todella hyvällä paikalla todella halvalla vuokralla.

Mitä mä sitten haluisin?

Niin ihana kämppis kuin mulla onkin, mun tarttis päästä eri piireihin. Tarviin jonkin muutoksen tähän ja oon vähänniinku kasvanu ulos nykyisestä elämäntilanteesta. Tarviin enemmän tilaa.

Nyt.

Oon sanonu tän ennenkin, mutta tästä se lähtee. Koska olen mahdottoman ihana ja mahtava ja lahjakas, haluun jakaa sitä iloa muilleki.

Tässä ja nyt

Viimeaikoina on mennyt huonosti. Sanon huonosti, koska en halua määritellä edes kuinka vahvasti sitä tarkoitan. Se saa vähän surulliseksi, koska elämässä on niin paljon hienoja asioita. Ja aina voi upota taas hieman syvemmälle pohjamutiin, kunnes ei osaa enää hengittääkään. Siitäkin on jo kauan kun lakkasin panikoimasta, tyydyin tähän ja alistuin tilanteeseen. Rauhoittuminen. Vaikka yhä uppoan ja seuraan ympärilläni riehuvaa kurimusta, tiedän ettei se voi enää kestää kauan. Kuukausia kyllä, mutta ei enää vuosia. Suunta muuttuu. Aika lähenee loppuaan ja sitten joku kiskaisee minut irti tästä. Matka pohjalta pinnalle on pitkä, mutta kestää vähemmän kuin alas meno.

Kristiina Wheeler - Kaiken keskellä

"Haluaisin olla animaagi. Voisin muuttua käänteisankeuttajaksi ja pussata kaiken ikävän fiiliksen pois sinusta "
;__; Kuka ansaitsee kuulla jotain noin hyvää?

Revontulten tanssi

Tänä yönä taivas hehkuu. Kirkas vihreä valo leijuu taivaalla, liikkuu, elää, muuttaa muotoaan. Katselen sitä ihmeissäni ja hymyilen. Se tuntuu olevan niin lähellä. Melkein kuin voisin ojentaa käteni ja koskettaa noita taivaallisia hiukkasia, jotka näyttävät niin uskomattoman kauniilta kietoutuessaan yhteen.

Nuo kauniina loistavat nauhat ovat suoraan yläpuolellani. Välillä ne kasautuvat niin paljon ja loistavat niin kirkkaina, että tähdetkin peittyvät. Kevättalven kylmä pikkupakkanen pistelee ihoa. Jos olisi kesä, jos olisi edes jokseenkin lämmin, tekisin kuten silloin syksyllä ja viettäisin yöni ulkona. Katselisin taivasta kunnes silmät painuisivat kiinni ja heräisin aamuauringon säteisiin.

On niin kaunista. Revontulet leikkivät ympärilläni, kietovat minut valoonsa, kutsuvat mukaansa. Haluaisin katsella tuota ikuisuuden. Viimeyöt ovat muutenkin olleet kirkkaita, kauniita ja unettomia. Kävelen tuntikausia pimeässä, juttelen ystävilleni puhelimessa ja vaikka en sitä ääneen osaa sanoa, rakastan heitä kovasti. En löydä sanoja jotka tekisivät sille tunteelle oikeutta, aivan kuten en kykene ottamaan valokuvaa jossa taivaalla leiskuva näkymä saisi oikeutta. Valokuva on niin kovin yksipuolinen; se tarjoaa ainoastaan yhden aistikokemuksen, vaikka tämä hetki on paljon enemmän. Ja silti se ei kykene näyttämään samaa kuin ihmissilmät.

Tänäkin yönä sain ihanan olennon langan päähän. Melkein kuin hän olisi hetken verran ollut kanssani siinä pellon reunalla seisoskelemassa. Olen kuulemma tosi söpö puhelimessa ja ääneni kuulostaa chibiltä. x3 Awww! <3 Kovin on suloisesti sanottu.

Revontulet hiipuvat vähitellen ja matkaavat kauas katseeni ulottumattomiin. Tähtipöly jättää jälkeensä vain hiljaisen kuiskauksen: "Vau." Tänä yönä maailma on jälleen minun, minä sen, olemme yhtä. Kuinka huumaava onkaan se hetki, kun maailmankaikkeus vetää pyöritykseensä. Tuntuu kuin olisit yksin maailmassa ja sitten et kuitenkaan. Aivan kuin irtautuisit ruumiistasi niin, että sielusi koskettaa kaikkia niitä muita sieluja, jotka ymmärtävät lähteä mukaan tähän tanssiin. Yhden pienen ohikiitävän hetken ajan.

Ensimmäiset viisikymmentä askelta ovat vaikeimmat

En tiedä mistä otsikko tuli, mutta kyllä, sillä on syvempi merkitys. Tiedäthän sen, kun olet matkalla jonnekin ja odotuksesta seuraava jännitys kuplii mahassa? Yhä edelleen se saa minut sairaaksi, mutta tiedän niitä, jotka nauttivat tunteesta.

Minä olen aina matkalla jonnekin. Poukkoileva elämäntyylini on rauhatonta, kuluttavaa ja toisinaan äärimmäisen ahdistavaa, mutta kaikkessa stressattavuudessaankin se myös vähentää stressiä. Ironista, vai mitä? Olen löytänyt tietynlaisen rauhan siitä, kun pääsen liikkumaan paikasta toiseen. Tutut kaupungit muuttuvat rakkaiksi, tuntemattomista kaupungeista muodostuu uusia kotikaupunkeja.

Tänään olen jälleen junassa, vaihteeksi matkalla kohti kotia. Alkaa jo hämärtää mutta VR ja venaa rauhassa tarkoittaa sitä, että nyt seisoskellaan aloillaan keskellä ei-mitään. Luen synttärilahjakirjaani, Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, minkä matkalaukkuni pudotti sinä siunaamana kun hyppäsin bussista ulos. Joku ystävällinen ihminen oli nostanut sen pysäkin penkille ja onnekseni katu ei ollut yhtä vesilätäkköä, joten vain yksi kulma turmeltui.

Aivan. Kävin tänään läpi erinäisiä koettelemuksia, joita sitten yksinäni naamapalmutin. Tai siis - kuinka loistava epäonni pitääkään olla, kun matkalaukku hajoaa? Sentään toinen vetoketju suvaitsee nyt pitää sen kiinni ja kasassa, mutta sitä ennen vietin ikimuistoisen hetken kulkien reittini takaperin Tampereen keskustan halki ja noukin matkani varrelle pudonneita tavaroita kuin Hannu ja Kerttu ikään. Jos löytäisin sopivan gifin, havainnoillistaisin tilannetta näyttämällä Muumipeikko & pyrstötähtileffasta kuinka Nipsu pakenee granaattihirviötä ja repun revenneestä pohjasta putoilee kaikki mitä sinne on tungettu.

Että näin. Mutta hei! Päivä sen kuin parani, bisnekset kukoistivat ja viikon päästä raha on vaihtanut omistajaa ja minulla on hirmuisesti kankaita, nappeja, vetoketjuja, pitsiä ja kaikkea muuta härpäkettä, puhumattakaan sovitusnukesta. <3 Ei muuten minkäännäköistä käsitystä mihin sen kaiken tungen, mutta oi onnea!



Vääntyilen penkilläni, yritän keksiä jotain kirjoitettavaa. Vaihteeksi runojen sulava maailma on palvellut luovan kirjoittamisen tarvettani larppeja ja päiväkirjaa paremmin. Ehkä hyvä niin.

Learn it. Live it. Love it. Be that fucking fabulous woman!

Mun bloginpito on hiipunu. Omassa elämässä liikaa asioita joita ei voi jakaa, joista ei kehtaa puhua ja joista ei oikein tiedä mitä sanoa.

Tänään on hyvä päivä. Aion käydä kaupassa ostamassa paljon kaikkea hyvää ruokaa ja sitten ehkä viettää illan kaverilla. Nukuin pitkään ja en vieläkään ole saanu vaatteita päälleni. Viime yö meni myöhään, juttelin kaverin kanssa tulevaisuuskriiseilyistä ja jostain syystä aamulla oli ihan kiva herätä, vaikka ei edelleenkään tiedä miten tässä pitäisi toimia. Mitä jos mua ei olekaan luotu kulkemaan siinä uraputkessa mihin mun kuuluisi ajautua? Mitä jos mä en sovikaan siihen muottiin johon mut on yritetty kasvattaa? Mitä jos mä olenki jotain aivan muuta mitä oon oppinu ja tottunu ajattelemaan ja tuotan kaikille pettymyksen?

Tavallaan se on hauskaa. Jokin osa mussa pitää sitä hyvin, hyvin huvittavana asiana. Sillai jännittävästi se hymyilyttää ja ilahduttaa. Tuntuu oikealta.

Laitoin ton kuvan fb-kansikuvaksi ja kirjoitin kommenttikenttään näin: Tää on meidän jääkaapin ovessa ja tänään tuli sellainen olo et elämä on taas liian hienoa ja värikästä ympäriinsä pyörimistä kun kaikki on oikeesti tosi täydellistä kaikessa epätäydellisyydessään.

Katselin kuvaa ja muistin sen hetken silloin kun nukuin keskustassa, sen kuinka yhteneväinen maailma on. Kaikki sanoo et ajattelen liikaa. Sanon niin iteki itselleni. :D Elämä on kaikista helpointa kun ei ajattele, kulkee vaan. Mad to live. Hassusti tiesin kans ensimmäiset kaks jotka tosta facessa menee tykkää ja niinhän se meni. :') Jostain syystä ne ymmärtää mua tällaisissa riemua herättävissä maailmanvalloitusajatuksissa.

Elämän upeus on jossain sillä välillä, kun kiihkeän riemun tuottama elämänilo kohtaa mahdollisuudet maailmankaikkeudessa. Jos on ikinä kokenu sen pakahduttavan ilon, jolle mikään määrä naurua ei tee oikeutta vaan olisi helpompi itkeä ilosta vaikka sekään ei ole hyvä ja ainoa vaihtoehto on yksinkertaisesti hiljentyä silmät säteillen, tietää ehkä mistä puhun. Sillä ei ole mitään tekemistä onnellisuuden kanssa, ihminen voi olla onnettomampi kuin koskaan ja silti nähdä sen uskomattoman kauneuden, joka ei liity mihinkään tiettyyn. Se vain on. Se on kaikkialla. Siinä tyhjässä pimeässä huoneessa jossa istut. Keskellä väkijoukkoa auringon säteiden kimaltaessa. Kun ymmärrät elämän mielettömyyden ja hulluuden ja sen, miten vähän millään on väliä.

Olet ehkä joskus tavannut jonkun, joka on tuntunut sinulle merkitykselliseltä ja jonka olisit halunnut oppia tuntemaan. Ihminen tapaa mielettömän määtän ihmisiä elämänsä aikana. Jotkut vain ohikiitävän hetken ajan, toisia vuosikymmenet. Enimmäkseen jotain siltä väliltä. Se voi olla katse, kosketus tai sana, mutta aina hetki ei ole molemminpuoleinen. Mikä toi teidät siihen hetkeen, siihen yhteiseen tilanteeseen? Bussissa, kun hän katseli ulos ja sinä huomasit hänet, mutta hän ei huomannut sinua. Kaupassa, kun kassalla maksoit ostoksesi etkä edes kiinnittänyt huomiota palveliko sinua mies vai nainen.

Ihmisten ajatukset ovat jännittäviä. Läsnä oleminen ei aina tarkoita paikalla olemista. Suosikkikysymykseni kuuluu: "Mitä sä ajattelet?"
Yleensä ei mitään ihmeellistä, sarjassamme jätinköhän vessanpöntön kannen ylös ja hitto kun pitäisi soittaa kaverille. Sitten on turhat, aistein koettavat ajatukset alkaen silmän kutiamisesta siihen, että mahtaakohan vähän matkan päässä seisova nainen jutella poikaystävänsä vai kaverinsa kanssa (nämä ajatukset unohtuvat heti kun pitäisi muistaa mitähän juuri ajatteli ja tulee tietoiseksi itsestään). Toisinaan ihmiset ajattelevat jotain korkealentoisia ajatuksia elämästä ja muusta syvällisestä. Usein pohditaan henkilökohtaisista ongelmia, muita ihmisiä ja sellaista mitä ei tahdo tai uskalla jakaa. Monen mielessä on työ- tai kouluasiat ja kaikki se, mitä pitäisi tehdä ja mitä velvollisuuksia muuten on.

Ihmiset ovat jännittäviä. Ikinä ei voi tietää mitä toinen ajattelee, paitsi jos todella tuntee toisen ja osaa siksi päätellä. Ihmisten muodostama yhteisö vasta jännittävä onkin. "Ajatteleekohan tuo että puhuuko tuo nainen poikaystävänsä vai kaverinsa kanssa? Ei varmaan ajattele, mutta minäpä tunnen tuon naisen ja tiedän, että hän puhuu tyttöystävänsä kanssa. Jos hän nyt kohottaisi katseensa, hän huomaisi minut, mutta en viitsi itse mennä häiritsemään."