...ja sitten on sellaisia päiviä kun tämä.
Aivot ei muista nukkua, kellonaika ei sano mitään ja vasta puoli viideltä katson ulos, häkeltyneenä päivänvalosta, joka on huomaamattani ilmaantunut selkäni taakse. Jotenkin se yön ajattomuus jatkaa valumistaan ja havahdun vasta puoli kuudelta väsyneen kehon tärinään. Kääriydyn torkkupeittoon ja painan pääni ihanan pehmoista tyynyä vasten, mutta väsyneestä ruumiista ja väsyneestä mielestä huolimatta aivoni eivät vieläkään osaa nukkua. Suljettujen silmäluomien edessä näen oman hahmoni säntäilemässä sinne tänne. Haluan juoksemaan, heti.
Turha luulohan se on, mutta ehkä jätän unet ensi yöhön ja nousen ylös. Tee polttaa suutani vaikka naksautan vedenkeittimen pois päältä ennen aikojaan ja lähden kävelylle. Ihan pienelle vain, rataa myöten Suvelasta Kauniaisiin ja toista puolta takaisin. Arvioin matkaksi kahdeksan kilometriä, eikä lyhyempi riitä - sitä on kokeiltu. Kello on kuusi aamulla, otan vain avaimet ja kännykän kun eihän sitä muuta tarvitse. Pääsen Kauniaisiin ja olen jo kääntymässä takaisin, kun päätän yrittää uhkarohkeaa temppua: jatkaa vielä seuraavalle asemalle Keraan. Uhkarohkea se on siksi, että en ole vielä koskaan ollut Kerassa eksymättä, enkä ole vielä koskaan löytänyt tietä Kauniaisista Keraan. Näin kuitenkin viime vuonna kartan, jonka ehkä muistan ulkoa. Matkalla tajuan mitä on tapahtumassa. Kerasta osaan Kiloon. Kilosta osaan Leppävaaraan. Leppävaarasta jatkan Huopalahteen ja Huopalahdesta Helsingin keskustaan. Sitten kävelen takaisin.
Tän takia en aja autoa. Mun arviointikyky pettää. Mä en edes huomaa etten mä ole nukkunu yhtään. Mä joudun muistuttamaan siitä itseäni. Samoin siitä, ettei mulla ole mukana matkakorttia. Tuskin se mitään merkitsisi, hullut päähänpistot on tehty toteutettaviksi ja tää ei ole edes typerin niistä. Siispä kävelen. Melkein Espoon keskuksesta Helsinkiin asti. Ja takaisin. Varhainen lauantaiaamu ei vaikuta kovin varhaiselta, paitsi että on hiljaista. Aurinko kohoaa pilvenrepaleiden väliin. Pohdin näytelmän reploja, laulan biisejä ääneen. Ilmassa on sateen tuntua ja mietin huvittuneena kuinka olisin läpimärkä kotiin tullessa. Käppäilen rauhassa, kiireettömästi. En jaksa pitää kiirettä, onhan tässä koko päivä aikaa eikä mitään muutakaan tekemistä. Valitsen jostain syystä väärän tien Kilosta Leppävaaraan ja melkein eksyn. Mitä sitä parista ylimääräisestä kilometristä, mutta vähän kaihertaa ettei ole matka- tai askelmittaria. Ihan vain huvin vuoksi.
Helsingin puolelle tullessa aurinko pilkistää jälleen. Hetkeä myöhemmin ensimmäiset sadepisarat tipahtavat poskelle. Hyräilen mielessäni lastenlaulua. Aurinko paistaa ja vettä sataa, taitaa tulla kesä. Pitäjänmäen asemalla huomaan kyltin isoäidin entiselle asuinalueelle ja houkuttaisi poiketa reitiltä. Kilometri. Seisahdun, vaihdan painoa jalalta toiselle. Pohjois-Haagan asemalta olisi aivan yhtä hyvä kävely Huopalahteen. Lopulta luovun ideasta. Se olisi huijausta, siellä kulkee eri junarata. Ensi kerralla sitten. (Niin siis olinko mä nyt toteuttamassa tätä uudelleen? Mikäs siinä.) Valimon kohdalla muistan, että jossain kohtaa alkoi reisiä kivistää. Alaselkäkin alkaa protestoida. Sitä se teettää kun ei ikinä liiku, mut mul on hyvä kävelykunto, joten paluumatka ei herätä pienintäkään epäilystä. (Mieleen ei juolahda mahdolliset nukkumiseen liittyvät syyt. Niinpä niin.)
Huopalahden tienoilla toinen kenkä alkaa ilmoitella mahdollisesta irtisanoutumisesta. Kävihän se silloin alkumatkasta mielessä, nää iänikuiset kengänrähjät kun on palvellu vuosikausia ja niillä on tepasteltu yhdellä jos toisellakin vuoristovaelluksella, vaikka pohjat hioutui sileiksi jo aikaa sitten ja on tätä nykyä puhki kuluneet. Päätin joka tapauksessa, että ne saisivat kestää vielä paluumatkan. Tietysti vähän piti jossitella, joten uhmakkaana ja itsepäisenä naisena olin valmis kävelemään kotiin vaikka sukkasillani, jos nuo mokomat petturit lentäisivät matkan varrella roskakoriin. Tai oikeastaan, tarkemmin ajateltuani, paljain jaloin, koska sääli kuluttaa puhki uusia sukkia.
Olin kokonaan unohtanu Maailma kylässä -festarit. Mä en ollu ikinä ennen käyny siellä, mut nyt päätin mennä, kun kuljin Kaisaniemen puiston ohi ja tajusin et sinnehän on vapaa pääsy! Oli varmaan ihan hyvä et rahat jäi kotiin, koska en kuitenkaan olis voinu kantaa mitään. Ihanaa päästä lepuuttaa selkää ja jalkoja. Varsinki jalkapohjat tuntui ihan hyytelöltä. Seuraavaksi suunta Kamppiin (jei, ilmainen wc!) ja jään yläkerrosten nojatuoliin pitkäksi aikaa. Jalat toipuu nopeasti, mutta selkä päättää vihoitella. Lopulta kännykän akku ilmoittaa valomerkistä ja suuntaan tuskaisalle paluumatkalle.
Väsyneet jalat sietää hyvin. Selkä sen sijaan ilmaisee vihlovasti eriävän mielipiteensä ja joudun vähän väliä menemään pientareiden ja puistojen nurmikoille makoilemaan. Onneksi keksin sitoa kaulahuivin ympärilleni "korsetiksi" tukemaan ristiselkää - ilman sitä mä en olis lopulta kyenny kävelee kuin parikymmentä metriä kerrallaan. Junia menee ohi vähän väliä, mut tuskin huomaan niitä. Kertaakaan ei tee edes mieli nousta johonkin ja jättää leikki kesken. Taivallan asemalta asemalle, yritän muistaa tuloreitin takaperin ja käännyn pari kertaa väärin. Eteenpän, sanoi mummo hangessa, enkä palaa takaisin. Oikaisen työmaan halki jo toiseen kertaan, ketään ei näy. Kännykästä loppuu akku, vaikka hälläväliähän sillä on. Lauleskelen taas teatteriproggiksen kappaleita ja viis veisaan vastaantulijoista, korkeintaan hiukan alennan ääntä. Käyn makaamaan selälleni bussipysäkin penkille, jalkoja ilmassa roikottaen. Hölkkään välillä, tärähdykset rentouttaa selkää. Janottaa, muistan jotain merkittävää. Ai olisiko eilisen jälkeen pitänyt syödä ja juoda...
No, ei enää pitkälti kotiin kun paluumatka yli puolivälin. Lahjon itseni jaksamaan kotiin asti siellä odottavilla särkylääkkeillä, teellä, Netflixillä ja siiderillä. Pohdin kuinkahan rampa olen sunnuntaina. Onneksi eilen tuli käytyä kaupassa niin ei sitäkään tarvitse murehtia, vaikka eihän sinne kauppaan montaa askelta ole. Juuri ennen Koivuhovin asemaa on taas pakko pysähtyä. Katselen väsynein silmin ilmankosteuden tuottamia haituvia, asetun nurmikolle makaamaan ja seuraan suoraan yläpuolellani lentäviä pääskysiä. Pääskysestä ei päivääkään, ja nyt vasta näin. Olen nukahtaa siihen. Saan kuitenkin kiskottua itseni pystyyn. Selkä protestoi, viimeiset kaksi ja puoli kilometriä tuntuu mahdottomilta. Pakkohan mun on pystyä tähän.
Joka leikin aloittaa se leikin kestäköön, ja niin edelleen, mut kyllä nyt mukavasti sängyllä istuskellessa on sellainen olo et mitähän hittoa mä oikein tein... Siltikin, olenko edes ylpeä itsestäni! Laskeskelin tuossa matka-arviota reittioppaan ja kartan avustuksella. Kyllä se niin taitaa olla et 50km tuli käveltyä.
Niin että, sitten on sellaisia päiviä kuin tämä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti