Mitä täällä blogimaailmassa on oikein tapahtunu, tuntuu et oon ihan ulkona kaikesta... Postauksia lukiessa fiilikset vaihtelee niin laidasta laitaan.
Harmistusta - mun Nano ei (perhana!!) taaskaan onnistunu _koska_Sherlock. Ei elämä, ihan tosi, siinäki on kans sellanen addiktio... <3
Ihmettelyä - miten ulkomailla olo mua muutti? Huomaan et tietyt asiat on korostunu, eikä kaikki ole aina niin positiivista. Mulla on isompi halu pärjätä, olla parempi, varmempi, tietää ja jaksaa ja pystyä enempään.
Huvittuneisuutta - koska vaikka mun ja telkkarin suhde on yhä edelleen hyvin vaikea, oon tykästyny pariin uuteen tv-sarjaan ja nyt saan taistella itseni kanssa, että mitenköhän oikein niitä jaksoja katson.
Morkkista - mulla on ihana, hieno kamera, mutta ei energiaa tai inspiraatiota kuvata. Tyhmä minä! Rakastan valokuvausta; miks en tee mitään?!
Ihastelua - maailma on uskomattoman kaunis. Se kun lunta piiskoo taivaan täydeltä ja facessa joku valittaa hirveästä säästä ja itse kävelee ulkona hymy huulillaan ja takki auki, vain koska se tuntuu hyvältä. Ja ne kirkkaat talvipäivät, kun auringon säteet lankeaa lumelle tai kuu hohtaa taivaalla. Haluan kevään ja sulavan lumen. Aurinko on kauniimpi kuin mitään, minkä oon nähny hyvin, hyvin pitkään aikaan.
Kaipausta - ootan malttamattomasti kevättä, mut yhtäkkiä haluankin takas joulukuuhun. Ranska-reissun takia en ihan päässy nauttimaan siitä niin paljon ku olisin halunnu.
Ikävää - niin. Päivän puheenaihe.
Yleisolo on nyt aika pohjamudissa. Olin yks viikonloppu isovanhemmilla ja siinä sitten sukujuhlissa tuli tavattua kaikki serkut ja koirat ja sedät ja tädit ja tosiaan omakin perhe! Jo menomatkalla junassa tuli ihan kauhean ikävä Indyä, pyyhin kyyneleitä varmaan puol matkaa, eikä edelleenkään ole sellanen olo et olis saanu itkettyy tarpeeks. Sitten kun juhlissa kuunteli puheita, tajusin senkin miten vanhoja omat isovanhemmat on, eikä ne välttämättä elä sitä kymmentä vuotta tästä etiäpäin, minkä toivoisin. Jostain mä sen ajatuksen sain, että 90 vuotta on ihan hyvä ikä yhdelle elämälle, eikä sitä enempää voi "odottaa". Todellisuudessa faktahan on, että ihmisiä kuolee kaiken ikäisinä, eikä määrättyä ikää ole olemassakaan. Mut en mä osannu olla pahoillani kun mun isomummi kuoli, koska hänen iässään sitä pysty jo sanomaan, että oli eläny täyden iän.
Tosta viikonlopusta on jo aikaa, mut melkeen joka päivä mietin Indyä. Viimisimmät kaks viikkoa oon pitäny itteni mahdollisimman kiireisenä, mut kaikki palaa mieleen heti kun pysähdyn sekunnikski ja tekis vaan istua kadulle itkemään. Jopa työkaverit kyseli sekä eilen et toissapäivänä et onks kaikki hyvin ja mä vaan vastailin automaattisesti et joo joo. Vast myöhemmin tajusin et hitsi vieköön, kyl asioiden täytyy olla tosi huonosti kun puolituntemattomatkin näkee eron. Ihmisten elämä kääntyy pienesti vinoon kun mä en olekaan oma aurinkoinen itseni.
Sen ajan mitä en ole hillunu töissä tai keskustassa, oon tapaillu ihmisiä ja sukulaisia ja kattonu joka välissä Once upon a timea. Tänään - eiku eilen - sain katottua uusimman jakson (netistä, jenkkiaikataulussa), joten pääsen VIHDOIN juttelee aiheesta kunnolla ilman spoilausvaaraa. :D:D Nyt olis hyvä hetki mennä nukkumaan ja sit aamulla pitkästä aikaa Turkuun!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti