Otsikko on lainaus Andre Gideltä; mä yhä jatkan tätä vanhaa tapaa heittää elämänviisauksia tai muita hienouksia otsikoiksi. Vaikka mä oon aina mieluummin ollu pidetty kuin inhottu (kuka nyt ei olis...) niin mä oon alkanu myös tajuamaan tätä ajatusta. Välillä en itekään tiiä kuka mä olen ja tällä hetkellä en ole ihan varma edes siitä
millainen mä olen, mut eniten oon epävarma siitä
mitä mä haluan olla. Haluan vain olla minä, mitä se sitten tarkoittaneekaan. Joillekin oon se hupsun hullu sekopää, jonka kanssa on aina hauskaa, ja toisille taas pieni söpö tiitiäinen. Ehkä oon vähän vieraantunu määritelmistä, koska oon vieraantunu niistä asioista jotka mua ennen määritteli. Mä en oikeestaan haluais ihmisten ajattelevan musta asioita, jotka ei pidä paikkaansa. Kukaan ei ole täydellinen, en varsinkaan minä, enkä mä halua ihmisten tykkäävän musta siks, että ne kuvittelee mun olevan jotain mitä mä en ole. Sen vois kääntää myös nurin päin: mä en halua ihmisten inhoavan mua siks, että ne kuvittelee mun olevan jotain mitä mä en ole. Varsinkin jos kyseessä on joku, jonka mä itse luulen et tuntee mut hyvin.
Ylläoleva kuva esittää maailmankatsomusta kehä kolmosen sisäpuolelta. Tuohon kun vielä lisäisi Seinäjoen ja Kouvolan niin siinä esitettäisiin kaikki (mulle) oleelliset kaupungit Suomessa. Muualla ei ole elämää ja kaikilla on jääkarhu ja pari sutta lemmikkeinä, plus pingviinejä kotipihalla. Ihme että sen metsän ja pellon ja rämeikön sekaan edes mahtuu pari järveä, jonne ah-niin-hienostuneet kaupungilaiset pääsevät viettelemään kuumia kesäpäiviä betoniviidakon sijaan.
Ehdinkö jo hehkuttaa miten kaipaan kesää? Kylmän nihkeät sormet ja pakkasesta kuivunut iho joka halkeilee kuin tekisin itselleni paperiviiltoja jatkuvasti, kananlihalle taipuvat mustelmaiset käsivarret ja villasukkiin käärityt kohmeiset varpaat muistuttavat jatkuvasti, että kesään on aikaa vielä ainakin kahdeksankymmentä päivää, ehkä jopa sata.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti