Mun Stadi

Kyllähän mä vielä turkulainen olen, mut valitettavasti oon kovaa vauhtia espoolaistumassa. Espoistuva turkulaisnulikka, joka karkasi kotoaan kesken serkun rippijuhlien, on nyt viimeinkin saanut katon paitsi kamojensa, myös oman päänsä päälle - ja menettää sen aivan yhtä nopeasti, niin kummalliselta kuin se kuulostaakin. Oon tottunu tänne hyvin lyhyessä ajassa, mistä on kiittäminen viimeisen kahden ja puolen vuoden jatkuvaa ravaamista tällä seudulla. Mun oman pienen maailmani tärkeimmistä kavereista tasan puolet löytyy täältä. Onneks voin aina luottaa siihen, et kun ikävä niitä toisia kohtaan kasvaa liian suureksi, voin palata kotikaupunkiin ja vanhemmat maksaa postimaksun junamatkat koska niillä on niin kamalan ikävä omaa kultatyttöään. Täydellinen tilanne, eikö? Ihan toista kuin näinä viimevuosina, jolloin mun vähäiset roposet on haihtunu savuna ilmaan heti ku oon saanu kerättyy riittävän summan.

Mun pienoinen matkani uuteen maailmaan tekee väliaikaisen breikin tähän väliin, mutta musta tuntuu et asiat on ainoastaan paremmin sit kun tuun takaisin. Tietysti teillä tulee olemaan kamalan ikävä mua mut ainakin muutamalle taitaa olla helpotus kun saa vielä hetken hengähtää. Varjopuolena sit se että mua ei tosiaankaan pysty saamaan pikavisiitille kun ikävä iskee, mut onneks on skype ja mese ja face ja s-posti. :) Ihmisten lisäksi mä taidan tulla kaipaamaan pk-seutua itseään. Täällä on niin vapauttavaa ja niin järjettömän paljon nähtävää, et osaltaan mä toivoisin et olisin jo takaisin ja pääsisin tutkimaan ja seikkailemaan kaikkialla. Mielellään tietysti hyvässä seurassa, mutta yksinkin on tosi kivaa!

Olin tänään pitkästä aikaa leffassa ja ulkoiluttamassa kameraa kunnolla kun mun ystäväiseni Laura tuli Kouvolasta kyläilemään. Sen perhe on yks niistä joissa mut otetaan vastaan perheenjäsenenä ja jossa voin olla kuin kotonani. <3