Täältä tullaan, elämä!

Ja sä kuuletko jo suden huudon täyden kuun,
sen, miksi ilveskissa naurahtaa?
Sä voitko laulaa äänin jylhän isävuoren,
värit tuulen pystytkö sä maalaamaan?

Syksyn ohjelmanumero, osa yksi: Ranska

Turku on ollu mun koti yheksäntoista vuotta ja se ykski puuttuva vuosi johtuu siitä kun asuttiin vuosi Genevessä, Sveitsissä. Nyt oon viimeinki muuttamassa ja saanu ensin kamani ja lopuksi itseni raahattua pk-seudulle. Enää mun pitäis päästä tänne kirjoille... ja sit tapahtuu jotain suurta. Mähän sanoin siitä pari postausta sitte? Mähän sanoin! "Musta tuntuu et kohta tapahtuu jotain suurta." Oon ennustushirviö, aavistan tulevaa, tiedän milloin varautua yllätyksiin... Eikä tää ollu eka kerta. No mitä sit tapahtui?

Mut kutsuttiin Au Pairiksi Ranskaan! Kyllä, varsinainen muoto on kutsua - mä hain sinne keväällä mut en päässy ja nyt sen perheen tuttavaperhe otti yhteyttä et he haluis mut jos en vielä ole päässy minnekään. Mä tuun viettää välivuoteni PARIISISSA! Ottaaks pottuun? Kyllä muaki ottais, mä sentään pääsen karkaa ulkomaille just kun syksy koputtelee oven takana ja päästää kylmää ilmaa sisään! (No vitsi, vitsi. Mut oon ehtiny jo valittaa sitä miten syksy tulee kun mä oon vasta tottunu kesään ja nyt pääsenki jatkamaan sitä x) Plus että mulla on ollu järkyttävä matkakuume jo kuukausia eli sekin hellittää!)

Tietysti mä olen lähdössä, älkää edes kysykö. Mulle tulee mieletön vuosi ja mä vannon pitäväni yhteyttä jokaiseen joka niin toivoo. :) En nyt jokaiselle ala kirjoittaa kirjeitä, mutta sähköpostia 100% varmasti ja kirjottelen blogia aktiivisesti. Ehkä teen tähän rinnalle aupair-vuoteen erikoistuvan blogin jota kaikki voi sitten seurailla jos kiinnostaa. :)

Jep, jep. Pariisi, here I come! =) Pitäis tosiaan treenata ranskaa ennenku lähden, vaikka kyseinen perhe välttämättä haluaaki mun puhuvan suomea niille skideille. Mut niiden isä on ranskalainen eikä osaa suomea yhtään! Ja pääsen shoppailemaan Pariisin kaduille ja ostelemaan konditorioista croissantteja ja pain du chocolatdeja ja tapaamaan muita aupaireja ja ranskalaispoikia ja iiiiih <3 Ennen kaikkea: pääsen puhumaan ranskaa!

Aamulla heräsin Wendyn vierestä silmät punaisina ja pää särkevänä ja kuuntelin hänen tyytyväistä unituhinaansa vaikka itse heräilin pitkin poikin yötä enkä lopuksi edes yrittäny nukkua, mut pahinta on se tunne kun tajuaa miten väärin maailma toimii. Mä en usko karman lakiin, en vaikka psykan ope siitä mulle varoittelikin monet kerrat kun tein jotain tyhmää tai myöhästyin tunnilta ja sit tapahtui jotain, mut ehkä mun on pakko alkaa uskoa siihen. Tai ainakin johonkin. Indy oli meidän elämässä lähes neljä vuotta. Just sen aikaa kun minä olin lukiossa. Just sen aikaa kun multa vietiin mun suurin unelma. Mun piti päästä vaihto-oppilaaksi lukion kakkosella, mut se evättiin multa (kyllä, oon vieläkin katkera siitä ja tuun aina olemaan ja musta mulla on syytäkin eli ihan turha tulla pitämään moraalisaarnaa ettei kannata muistella niin vanhoja juttuja tai jotain vastaavaa. multa vietiin mun suurin unelma enkä koskaan, ikinä tuu saamaan sitä takaisin.) ja sit meille hankittiin Indy. Tai siis siskolle. Epäreilua? No ei, mutta väärin. Ja sitten... Indylle todetaan parantumaton syöpä. Ja seuraavana päivänä siitä kun saadaan varmistus diagnoosista, mä saan viestiä että olis kiva jos tulisin aupairiksi.

Millä todennäköisyydellä näin tapahtuu? Miten sellasii asioi pystyy aavistaa? Miks mä en vaan voinu päästä vaihtoon niin mitään kurjaa ei olis käyny? Miks musta tuntuu kun tää kaikki olis mun vika? Miks musta tuntuu kuin OJJ olis sittenkin ollu oikeessa ja minä väärässä väittäessään karman laista? Miks mulle tarjoutuu tilaisuus paeta maasta (kirjaimelliseti!) kun mun muu perhe joutuu kärsimään tyhjyydestä menettäessään kaksi perheenjäsentä? Olkoonki et minä palaan vuoden päästä, ne ei ole tottunu siihen et perheen prinsessa on poissa kuvioista.

Tänään sain kiskottua itseni poliisiasemalle passin uusintaan ja ylläripylläri se taitaaki olla valmis jo viikon päästä! Waude, joku ehti jo uhkailla mua aiemmin kesällä et siinä saattaapi mennä kuukausi. :D Sitte tapasin mun serkkua Johannaa, joka oli sattumalta täällä käymässä. Mikä tuuri, että sovittiin tapaaminen just nyt! Mulle tulee superikävä kaikkia rakkaita, enkä edes ymmärrä infota kaikkia. Mitä niille voi sanoa? "Hei, hei, nähdään vuoden päästä!" ? Tahdon nähdä kaikki, halata kaikkia, kertoa miten rakastan ja kuulla että ne odottaa mua... Vasta tänään tajusin et joudun kertomaan isovanhemmille! Hups... hih, älkää saako sydänkohtauksia, mä vaan pikkusen reissaan. :)